22. elokuuta 2017

1945: Aurinkoa ja vastatuulta

Mirja Jämes seisoi palkintokorokkeen korkeimmalla kohdalla neljä kertaa Suomen ensimmäisissä naisten yleisurheilun SM-kisoissa.  Ne järjestettiin Turussa elokuun 22. päivänä vuonna 1945. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis, joskin tuulinen.  Jämeksen mestaruuslajit olivat 80 metrin aidat, pituushyppy ja 100 metrin juoksu. Lisäksi hän oli voittamassa 4 x 100 metrin viestijuoksun edustamansa seuran Jyväskylän Kisa-Tovereiden joukkueessa. Jämes oli kisojen menestynein urheilija.

Matka moninkertaiseksi suomenmestariksi oli ollut kivinen. Yleinen mielipide Suomessa oli laajasti naisyleisurheilua vastaan. Ymmärrystä ei tahtonut löytyä sen enempää suomalaisen urheiluelämän johtopaikoilta kuin lehdistönkään parista. ”Tahko” Pihkalan johdolla naisyleisurheilu leimattiin ikäväksi lieveilmiöksi, joka sai tuntemaan ylpeyttä siitä, että oli mies!

Tällä kertaa sanomalehdistö uutisoi naisten yleisurheilun SM-kisoista varovaisen positiivisesti, joskin niukasti.  Suomen Urheiluliiton vuosikirjaan naisten tuloksia ei myöskään kirjattu, mutta kirjan lopussa julkaistiin vuoden 1946 naisten yleisurheilun kisaohjelma ikään kuin lupauksena tulevasta.



20. elokuuta 2017

1920: Kultaa hopeamitalistille

Antwerpenin olympialaisissa 1920 kreikkalais-roomalaisen painin kevyen sarjan kultamitalia ei ratkaistu molskilla, vaan sen kohtalosta päätti Suomen joukkueen johto. Suomella oli jokaisessa sarjassa sääntöjen sallimat kaksi painijaa. Kevyessä sarjassa maatamme edustivat Emil Väre ja Taavi Tamminen.

Suomelle haluttiin varmistaa sarjan kaksoisvoitto. Niinpä kovakuntoisemmaksi katsottu Tamminen suostuteltiin häviämään suomalaisten keskinäisessä kultamitaliottelussa sovinnolla Väreelle. Tämän jälkeen Tamminen joutui painimaan vielä kaksi tiukkaa kamppailua ennen kuin oli varmistanut hopeamitalin itselleen.

Suomalaiset lähtivät Antwerpenista kotiin ennen mitalien jakoseremonioita, ja urheilijat saivat palkintonsa vasta kotimaassa. Sopuottelun osapuolet palkittiin hiljaisuudessa antamalla Taavi Tammiselle olympiakultamitali ja Emil Väreelle voittajadiplomi. Väre säilyy myös kirjoissa olympiakultamitalistina, vaikka ei tuota mitalia haltuunsa saanut. Molempien miesten palkinnot ovat nykyisin Urheilumuseon kokoelmissa.



18. elokuuta 2017

1963: Urheiluruutu – kansallinen instituutio

Suomalaisen urheilun ja Suomen Television eli STV:n suhde oli 1960-luvun alussa kireä. Talvella 1963 Suomen Urheiluliitto jopa haastoi Yleisradion oikeuteen yleisurheilun Ruotsi-maaottelun tv-korvauksista. Samana vuonna Hiihtoliitto ja Yle pääsivät jo sopimukseen, ja yleisurheilun televisiointikin normalisoitui parin vuoden kuluttua.

Vuosi 1963 jätti suomalaisen tv-urheilun historiaan pysyvän jäljen ennen muuta yhden ohjelman ansiosta. Vastaanottimissa välkkyi sunnuntai-iltana 18. elokuuta ohjelma nimeltä Urheiluruutu. Anssi Kukkosen ideoiman urheilukatsauksen ensimmäisen lähetyksen toimitti Seppo Kannas.

Aloitusuutisen aihevalinnallaan Urheiluruutu viitoitti tietä tulevaisuuteen. Hiihdon, yleisurheilun ja pesäpallon aikakaudella oli rohkea – mutta moderni – ratkaisu aloittaa rallilla ja Jyväskylän Suurajoilla. Historiallisen lähetyksen muita lajeja olivat jalkapallo, jousiammunta ja kiistakumppani yleisurheilu.

Kuva: YLE Elävä arkisto

13. elokuuta 2017

1983: Voittoheitto viimeisellä

Yleisurheilun ensimmäiset maailmanmestaruuskisat järjestettiin Helsingissä elokuussa 1983. Isäntämaan mitalitili näytti pyöreää nollaa, kun naisten keihäsfinaali käynnistyi kisojen toiseksi viimeisenä iltana. Tiina Lillakin odotettiin korjaavan tilanteen, sillä hän oli tilastokärki ME-tuloksellaan 74,76. Iltapäivälehden lööppi julisti: ”Tiina voittaa tänään!”

Lillak oli ollut karsinnan ykkönen, mutta loppukilpailu ei lähtenyt käyntiin toivotusti. Ennen viimeistä kierrosta hän oli toisena tuloksella 67,46. Kilpailua johti lähes kaksi metriä pidemmälle heittänyt britti Fatima Whitbread.

Olympiastadionin yleisö pääsi juhlimaan Suomen ensimmäistä mitalia juuri ennen Lillakin heittoa, kun Arto Bryggare palkittiin 110 metrin aitajuoksun MM-hopealla. Juhlat saivat huipennuksen Lillakin kiskaistessa viimeisellään kultamitalin arvoisesti 70,82. Martti Vainio täydensi Suomen mitalisuoran kisojen päätöspäivänä saavuttamalla pronssia 5000 metrin juoksussa.

Kausi 1983 oli Tiina Lillakin ylivoimaa: hän ei hävinnyt yhtäkään kilpailua ja heitti 16 kisassa yli 70 metriä. Urheilutoimittajain Liiton Vuoden urheilija 1983 -äänestyksen hän voitti ylivoimaisesti.




10. elokuuta 2017

1971: ”Julma-Juha”

Juha Väätäinen palautti suomalaisen kestävyysjuoksun maailman huipulle Helsingin olympiastadionilla 10.8.1971. Yleisurheilun EM-kisojen ensimmäisenä päivänä saavutettu 10 000 metrin juoksun voitto oli ensimmäinen suomalaisen kestävyysjuoksijan ratajuoksun kultamitali arvokisoissa neljännesvuosisataan.

Juha Väätäinen juoksi nuorempana lähinnä lyhyitä matkoja. Hänen 100 metrin ennätyksenä on 11,1 ja vuonna 1960 hän voitti nuorten Suomen mestaruuden 400 metrin aidoissa. Vähitellen mukaan tulivat ensin keskipitkät- ja sitten pitkät matkat. Sprintterin ominaisuuksia tarvittiinkin Helsingin EM-kisoissa 1971.

Kymmenentuhannen metrin juoksun viimeisen kierroksen alkaessa eniten pelättiin itäsaksalaisen Jürgen Haasen kirivoimaa. Britannian Dave Bedfordilla ei ollut kirikykyä, mutta Haase ja Väätäinen etenivät peräkkäin loppusuoralle. Haase ei raivokkaasta yrityksestään huolimatta päässyt ohitse ja Väätäisen voittoaika kirjattiin numeroin 27.52,8. Urbaanin legendan mukaan katsojien möly kilpailun viimeisen kierroksen aikana olisi kuulunut Porvooseen asti. Neljä päivää myöhemmin ”Julma-Juha” kruunasi vuoden 1971 EM-kisansa voittamalla myös 5 000 metrin juoksun.

Juha Väätäinen oli ensimmäisiä suomalaisia urheilijoita, joka systemaattisesti harjoitteli lämpimissä etelän maissa. Keväällä 1971 hän vietti kaksi kuukautta Mexicossa, harjoitusohjelmaan kuului juoksua jopa kuusi tuntia päivässä.



6. elokuuta 2017

1942: Uljas uusi urheilujärjestö?

Urho Kekkosesta oli tulla uuden eurooppalaisen urheilujärjestön johtaja vuonna 1942.

Natsien vallatessa Eurooppaa myös urheilun uudelleenjärjestely nousi Suomen Urheiluliiton puheenjohtajan Urho Kekkosen vanhan tutun, Saksan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Ostenin asialistalle. Suomella ja Saksalla oli ollut menestyksekäs yleisurheilumaaottelu Suomessa vuonna 1940. Vierailuja tehtiin molempiin suuntiin niin poliittisissa kuin urheilupiireissäkin.

Berliinissä kesällä 1942 pidetyssä suunnittelukokouksessa Kekkonen kiteytti puheessaan, että ”urheilu ei saa sodankaan kestäessä koteloitua oman maan rajojen sisälle, vaan kansainvälistä urheilullista yhteistyötä on pidettävä yllä.” Kekkonen korosti olympiakisojen vielä palaavan ja yhdistävän kansat.

Todennäköisesti Kekkosen tulevan uran kannalta oli onni, että Saksan sisäpoliittinen valtataistelu peruutti liiton toteutumisen. Natsivetoisen järjestön, edes hetkellinen, johtajuus ei olisi ollut positiivinen merkintä CV:ssä muutamaa vuotta myöhemmin. Sotien jälkeen Kekkonen ei juuri muistellut ääneen saksalaissuhteitaan.




3. elokuuta 2017

1937: Malmilla paukkui

Suomi oli yksi maailman johtavia kivääriammuntamaita 1930-luvulla. Rooman MM-kisoissa 1935 suomalaisampujien erinomainen menestys vaikutti osaltaan siihen, että Suomi sai järjestettäväkseen seuraavat ammunnan MM-kisat 1937. Päänäyttämöksi valmistui Malmille uusi ampumarata.

Tapahtuma oli suurin Suomessa ennen sotia järjestetty kansainvälinen urheilukilpailu. Osallistujia saapui 20 eri maasta. Avajaisten kutsuvierasaitiossa oli varsin arvovaltaista väkeä; vastavalitun presidentin Kyösti Kallion vieressä istui entinen presidentti Pehr Evind Svinhufvud ja toisella puolella sotamarsalkka C.G. Mannerheim. Svinhufvud, kansanomaisesti Ukko-Pekka, ei tyytynyt pelkkään kisakatsomossa oleiluun, vaan osallistui myös itse kisaan ikämiesten kivääri- ja pistoolikilpailuihin.

Suomalaisampujien tähtäimet olivat jälleen kohdillaan ja menestys oli sen mukainen. Mitalisaalis oli suorastaan runsas, sillä suomalaiset saivat yhteensä 31 mitalia ja seuraavaksi paras maa oli Viro 20 mitalilla. Pienenä takaiskuna voidaan kuitenkin pitää sitä, että arvostettu vapaakiväärin joukkueammunnan kiertopalkinto, Argentiina-patsas, menetettiin Virolle ja ensimmäistä kertaa kisoissa jaetun Marskin kultapallon sai Sveitsi.



29. heinäkuuta 2017

1990: Matador – kaikkien aikojen paras kouluratsu

Ratsastusmaailman katseet kääntyivät heinäkuussa 1990 kouluratsastuksen MM-kisoihin Tukholman olympiastadionille. Mukana olivat myös Suomen Kyra Kyrklund ja Matador. Ratsukon tie MM-kisakentille oli kuitenkin ollut pitkä ja kivinen.

Vuotta aiemmin Matador oli palannut siitosorin töistään Helsingin Ruskeasuolle valmistautumaan tulevaan kilpailukauteen. Yllättäen se sairastui ähkyyn. Tilanne paheni nopeasti ja ori kuljetettiin poliisisaattueessa leikattavaksi. Alkoi pitkä toipuminen. Suuri yleisö uskoi Matadorin uran kouluhevosena olevan ohi, ja aluksi sitä epäili Kyrakin. Hevonen parani kuitenkin hiljalleen ja valmentautuminen alkoi uudelleen vain muutamaa kuukautta ennen MM-kisoja.

Tukholmassa Kyra ja ”Matti” selvittivät Grand Prix -karsintaluokan erinomaisesti. Loppukilpailussa kahta päivää myöhemmin kaksikko onnistui jälleen, ja Kyra löi oman ennätyksensä yltäen hopeasijaan. Matador oli tehnyt näyttävän paluun kisaradoille ja Suomi voittanut ensimmäisen MM-mitalin ratsastuksessa.

Vuonna 2015 Matador valittiin Global Dressage Forumin järjestämässä kansainvälisessä yleisöäänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi kouluhevoseksi.


28. heinäkuuta 2017

1930: Mongolien päivä

Matti Järvinen nousi kohinalla keihäänheiton huipulle kesällä 1930. Kuuluisan urheilijaperheen nuorimmainen rikkoi Tukholman Olympiastadionilla 28. heinäkuuta Ruotsin Erik Lundqvistin nimissä olleen ME:n tuloksella 72,38. Miltei ennätystä suuremman kohun Suomessa nosti seuraavan päivän otsikko Ruotsin johtavassa urheilulehdessä Idrottsbladetissa: ”Mongolien päivä Stadionilla”. Alaotsikossa kerrottiin, että ”vinosilmäinen” Matti Järvinen oli riistänyt Ruotsilta maailmanennätyksen.

Värikkäästä kynänkäytöstään tunnettu Idrottsbladetin päätoimittaja Torsten Tegnér sai idean otsikkoonsa siitä, että kilpailuissa oli esiintynyt myös Japanin yleisurheilujoukkue. Suomessa pahastuttiin kuitenkin suuresti: maamme urheilijoiden loistavaa menestystä oli käytetty juuri todisteena siitä, että suomalaiset kuuluivat ”arvokkaimpaan” pohjoismaiseen rotuun huolimatta oudosta itäisestä kielestään. Kohu kiristi osaltaan Suomen ja Ruotsin yleisurheilusuhteita, jotka Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen laittoikin seuraavana vuonna poikki.

Järvinen ei lopulta edes saanut Tukholmasta maailmanennätystä, sillä ruotsalaiset eivät ilmoittaneet hänen tulostaan IAAF:lle ratifioitavaksi. Väliäkös tuolla: hän heitti jo samana syksynä uuden ME-tuloksen 72,93 ja hallitsi keihäsmaailmaa lähes koko seuraavan vuosikymmenen.


27. heinäkuuta 2017

1996: Suomen pelastaja

Atlantan olympiakisat vuonna 1996 olivat suomalaisille pettymys, vaikka tuomisina oli neljä mitalia. Yksi suoritus kuitenkin hiljensi kriitikot. Tämä oli keihäänheittäjä Heli Rantasen olympiakulta.

Rantanen lähti keihään finaalin itseluottamusta uhkuen. Kulunut kilpailukausi oli sujunut hyvin ja harjoituksissa kaaret olivat saavuttaneet mittoja, joita hänelle ei aina edes paljastettu. Rantasen valmentaja Leo Pusa oli rakentanut vuodessa hermoilevasta, mutta lahjakkaasta heittäjästä kovan urheilijan.

Olympiafinaalissa Rantanen oli ensimmäinen heittäjä. Keihäs lähti matkaan hyvässä kaaressa ja lensi pitkälle. Tulostaululle ilmestyivät lukemat 67,94. Heitto oli metrin pidempi kuin Rantasen ennätys. Hän kommentoi kiskaisuaan kisan jälkeen sanoilla: ”Tiesin, että nyt lähtee.” Avaus oli tyly muille kilpailijoille, eikä kukaan enää pystynyt parempaan.

Ei Rantasenkaan kilpailu helppo ollut. Vaikka voittotulos syntyi ensimmäisellä, oli odotettava viimeinenkin heitto, että kulta oli varma. Rantanen kertoo kilpailun lopussa purreensa pyyhettä pitääkseen jännityksen kurissa.



23. heinäkuuta 2017

1932: Paavo Nurmi pois olympiamaratonilta

Kansainvälinen Yleisurheiluliitto (IAAF) otti huhtikuussa 1932 Paavo Nurmelta väliaikaisesti kilpailuoikeuden rahapalkintojen vuoksi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen ja IAAF:n ruotsalainen johtaja J. S. Edström tapasivat, mutta riita Nurmesta vain entisestään kärjistyi. Kekkonen toivoi, että IAAF muuttaisi päätöstään olympiakisojen aikana pidettävässä kongressissa.

Urheiluliiton ja Suomen Olympiakomitean vastineessa IAAF:lle vakuutettiin Nurmen amatööriyttä. Nurmi valittiin Suomen olympiajoukkueeseen. Hän matkusti Los Angelesiin osallistuakseen maratonille. Kekkonen ja Lauri Pihkala uhkailivat Suomen vetäytyvän kisoista tai ainakin jättäytyvän pois avajaisista ellei Nurmi saisi kilpailla.

IAAF:n kongressi säilytti Nurmen kilpailukiellon. Suomessa oleva Olympiakomitean puheenjohtaja Ernst Krogius lähetti päivää ennen avajaisia olympiajoukkueen johtajalle K. E. Levälahdelle sähkeen, jossa hän vaati Suomen joukkueen käyttäytyvän normaalisti ja säilyttävän urheiluhengen ilman minkäänlaisia protesteja. Krogiusta toteltiin, mutta Suomi–Ruotsi-yleisurheilumaaotteluihin tuli kahdeksan vuoden tauko.






19. heinäkuuta 2017

2003: Vesien valtiatar

Viimeistään vuoden 2003 aikana 18-vuotiaasta Hanna-Maria Seppälästä oli tullut Suomen kiinnostavin uimari. Äitinsä Mirjami Seppälän valmennuksessa hän rikkoi vapaauinnin Suomen ennätykset niin 50, 100 kuin 200 metrilläkin.

Ei ihme, että odotukset Barcelonan MM-kisoista vuonna 2003 olivat kovat. Historia vain puhui omaa kylmää kieltään: yksikään suomalaisnainen ei ollut vielä selviytynyt MM-uintien loppukilpailuun. Aikakaudelle tuli kuitenkin loppu, kun Seppälä ui itsensä 100 metrin finaaliin SE-ajalla. Tämän jälkeen uskallettiin jo puhua mitalistakin, vaikka Seppälät itse pysyivät tavoitteineen tiukasti 8. sijassa.

100 metrin vapaauinnin MM-finaali uitiin Barcelonassa 25.7.2003. Seppälä lähti radalta neljä. Väliaikapisteeseen tultaessa hän oli ottanut kärkipaikan, eivätkä pahimmat kilpakumppanitkaan, USA:n Jenny Thompson tai Jodie Henry, kyenneet ohittamaan suomalaista. Seppälä voitti maailmanmestaruuden ajalla 54.37, joka oli uusi suomenennätys.

Vaisummin pärjänneet miesuimarimme saivat tällä kertaa saapua rauhassa Helsinki-Vantaan lentokentälle median ja ihailijoiden pyöriessä hämmentyneen, mutta onnellisen maailmanmestarin ympärillä.




17. heinäkuuta 2017

1976: Veneen mitalla voittoon

Pertti Karppinen voitti Montrealissa 25.7.1976 ensimmäisen yksikkösoudun kolmesta olympiakultamitalistaan. Loppukilpailussa 23-vuotiaan raisiolaisen ykköstavoitteena oli taktisesti onnistunut soutu. Sen pitäisi riittää pitkälle. Karppinen oli kerännyt tietoa jokaisesta vastustajastaan: tyypillinen vauhdinjako, soututyyli ja tekniikka sekä tulokset kaikista kilpailuista.

Kisan vahvin voittajasuosikki oli länsisaksalainen Peter-Michael Kolbe, joka karkasi muilta heti startin jälkeen. Karppinen ei tuhlannut voimiaan alkumatkan kovassa vastatuulessa, vaan eteni kuuden finalistin joukossa toiseksi viimeisenä. Matkan puolivälissä, kilometrin kohdalla, Karppinen oli jo kiristänyt tahtiaan ja alkoi tavoittaa Kolbea.

Viimeisillä sadoilla metreillä Karppinen otti hurjan loppukirin ja saapui maaliin voittajana, reilun veneen mitan Kolbea edellä. Karppisen ykköstilaa pidettiin suurena yllätyksenä, mutta seuraavat olympiavoitot Moskovassa 1980 ja Los Angelesissa 1984 olivatkin sitten jo odotettuja.



15. heinäkuuta 2017

1939: ”Joka ainoa mies ylitti itsensä”

Kun Italian jalkapallomaajoukkue saapui Suomeen heinäkuussa 1939, se oli edellisenä viitenä vuotena voittanut kahdet MM-kisat ja yhdet olympialaiset. Ystävyysottelussa Suomea vastaan Helsingin Stadionilla pelasi kahdeksan edellisen kesän MM-finaalissa juhlinutta pelaajaa – mukaan lukien suurimmat tähdet, kapteeni Giuseppe Meazza ja maalitykki Silvio Piola. Valmentaja Vittorio Pozzolle Suomi oli entuudestaan tuttu: Pozzon arvokisadebyytti Tukholman olympialaisissa 1912 oli päättynyt tappioon juuri Suomelle.

Vuoden 1940 kotiolympialaisiin valmistautuva Suomi oli kesäkuussa hävinnyt selvin numeroin Ruotsille ja Tanskalle. Odotuksien vastaisesti Italia ei kuitenkaan päässyt helpolla. Suomalaiset syöttelivät itsevarmasti ja syöksyivät kaksinkamppailuihin anteeksi pyytelemättä. Vain puoli vuotta myöhemmin talvisodassa kaatunut Pentti Eronen pelasi hyökkäyksessä elämänsä ottelun, ja Thure Sarnola vartioi maaliaan ”kuin hurmahenki”.

Italian pelasti nöyryytykseltä tähtihyökkääjä Piolan hattutemppu. Suomalaisista maalin kirjauttivat Aatos Lehtonen ja Kurt Weckström. Vieraiden 3–2-voittoon päättynyt ottelu nostettiin heti lehdistössä yhdeksi suomalaisen jalkapallon suurimmista hetkistä.




6. heinäkuuta 2017

1960: Lyömättä jääneet olympiaiskut

Nyrkkeilyn vuoden 1959 Euroopan mestari Olli Mäki ei päässyt näyttämään iskuvoimaansa seuraavan vuoden Rooman olympiakisoissa. Presidentti Urho Kekkonen vetosi, että Suomen parhaat urheilijat pääsisivät kisoihin, mutta Kekkonenkaan ei kyennyt paikkaamaan Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton ja Työväen Urheiluliiton keskinäistä epäluottamusta.

Mäen ohella TUL:n huippu-urheilijoista jäivät kisojen ulkopuolelle painijat Taisto Kangasniemi, Mauno Ukkola ja Paavo Laukkanen, voimistelijat Kalevi Suoniemi, Martti Mansikka ja Hannu Rantakari, keihäänheittäjä Olavi Kauhanen ja painonnostaja Reino Suominen.

Kekkosen välitysesityksen jälkeen Olympiakomitea tarjosi kisapaikkaa kahdelle voimistelijalle ja nyrkkeilijä Mäelle. TUL ei suostunut, koska ulkopuolelle olisi jäänyt suurin osa sen olympiakelpoisista urheilijoista.

Mäki olisi päässyt kisoihin loikkaamalla SVUL:n riveihin, mutta sitä hän ei tehnyt. Mäki siirtyi syksyllä 1960 ammattilaiseksi. Seuratoveri Väinö Järvenpää loikkasi ja pääsi kisoihin Mäen sarjaan.





3. heinäkuuta 2017

1957: Epäilyttävä ennätys

Starttipistoolin laukaus pamahti Turun Urheilupuistossa heinäkuun 11. päivänä 1957 klo 19.08. Tarkalleen 3 minuuttia ja 40,2 sekuntia myöhemmin Suomi oli saanut kerralla kaksi uutta yleisurheilun maailmanennätysmiestä.

Tieto uudesta 1500 metrin juoksun ME-tuloksesta lähti oitis maailmalle Suomen Tietotoimiston kautta. Kaikkialla tietoa ei kuitenkaan julkaistu heti. Kansainvälisiltä uutistoimistoilta saapui STT:lle sähkeitä, joissa pyydettiin ennätysuutiseen korjausta: ”tuloksissa etunimet väärin - stop - kolmelle parhaalle merkitty olavi - stop - ilmoittakaa oikeat etunimet - stop”.

Alkuperäinen uutinen piti paikkansa, vaikka kieltämättä epäilyksille oli perustelunsa. Kilvan kolmen parhaan etunimi oli Olavi. Voittajaksi merkittiin Olavi Salsola, kakkoseksi Olavi Salonen ja molemmille ME-aika 3.40,2. Kolmanneksi juoksi Olavi Vuorisalo, 3.40,3.

Maailmanennätys yllätti yleisurheilun aallonpohjaan vaipuneen Suomen. Juhlahumu tosin päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Vain vuorokauden Turun ennätysjuoksun jälkeen uutistoimistot sähköttivät jo uudesta, häikäisevän kovasta maailmanennätyksestä. Tšekkoslovakian Stanislaw Jungwirth oli juossut 1500 metriä aikaan 3.38,1.


30. kesäkuuta 2017

2009: Paidalla on monta nimeä

Suomalainen maantiepyöräilijä Jussi Veikkanen voitti 5.7.2009 Ranskan ympäriajon toisella etapilla kolme neljästä mäkikiristä. Hän nousi samalla mäkikirikilpailun johtoon ja sai Maillot à pois rouges -paidan haltuunsa. Tätä paitaa, jossa on isoja punaisia pilkkuja, kutsutaan myös Vuorten kuninkaan paidaksi, pilkkupaidaksi ja pallopaidaksi. Ensimmäistä kertaa Ranskan ympäriajossa mukana ollut Veikkanen oli kokonaiskilpailussa 108:s.

Jussi Veikkanen aloitti kilpapyöräilyuransa Mälarenergi-tallin ajajana ja siirtyi 2005 ammattilaiseksi ranskalaiseen La Française des Jeux -talliin. Vuonna 2011 hän siirtyi Omega Pharma-Lotto -tallin riveihin, mutta palasi entiseen talliinsa seuraavana vuonna. Talli tunnetaan nykyään nimellä FDJ. Lopetettuaan aktiiviuransa 2015 Veikkanen siirtyi työskentelemään tallinsa organisaatiossa.

Ranskan ympäriajo (Le Tour de France) on tunnetuin vuosittain järjestettävistä pyöräilykilpailuista. Se ajettiin ensimmäisen kerran vuonna 1903. Suomalaisista pyöräilijöistä siihen ovat osallistuneet, Veikkasen lisäksi, Joona Laukka (1997–1998) ja Kjell Carlström (2005–2007). Jussi Veikkanen lahjoitti pilkkupaidan Urheilumuseoon marraskuussa 2009.





28. kesäkuuta 2017

1962: Tanko tanssilavalla

Täysi-ikäisyyden raja oli 1960-luvun alun Suomessa 21 vuotta. Tamperelainen painonnostaja Jaakko Kailajärvi juhlisti virallisen aikuisuuden saavuttamista harvinaisen näyttävästi. Hänestä tuli syntymäpäivänään 1.7.1962 maailmanennätysmies tempaustuloksella 143,5 kg.

Suomalainen painonnosto eli 1960-luvulla nousukautta, joka huipentui Kaarlo Kangasniemen olympiavoittoon 1968 ja maailmanmestaruuteen vuotta myöhemmin. ME-lukemia suomalaiset parantelivat vuosina 1962–1974 kaikkiaan 31 kertaa, ensimmäisenä Jaakko Kailajärvi Eräjärvellä.

Kauniissa järvimaisemassa sijaitseva Eräjärven Rönnin tanssilava ei päätynyt maailmanennätyksen syntysijaksi sattumalta. Rönnin lavalla oli kolisteltu isoja painoja jo toistakymmentä vuotta. Sotien jälkeisen niukan ruuan aikana painonnostajat saivat kovaan kulutukseensa ratkaisun Hämeen maaseudulta. Riuskat punttimiehet tekivät ruokapalkalla heinätöitä, harjoittelivat iltaisin ja järjestivät kilpailuja. Kisapaikka vaihtui manttaalikunnan talon ”Erälinnan” tulipalon jälkeen vuonna 1950 tanssilavalle, jossa tehtiin heinäkuun alussa 1962 suomalaisen painonnoston historiaa.



25. kesäkuuta 2017

1969: Jättiläinen kaatuu

”On vaikeampaa hävitä Suomelle kuin voittaa maailmanmestaruus.” Espanjalaisen Marcan urheilutoimittajat saivat kesäkuun lopussa 1969 kirjoitettavakseen otteluraportin, jota eivät koskaan olisi uskoneet kirjoittavansa. Suomi oli juuri järisyttänyt jalkapallomaailmaa ottamalla Helsingin Olympiastadionilla pelatussa MM-karsintaottelussa 2–0-voiton Espanjasta.

Asetelmat eivät lupailleet Suomelle suuria. Suomi oli hävinnyt kaikki neljä edellistä MM-karsintaotteluaan Belgiaa ja Jugoslaviaa vastaan, ja Pohjoismaiden mestaruusturnauksessa esitykset olivat olleet yhtä vaisuja. HIFK:n Tommy Lindholm teki kuitenkin Suomen avausmaalin jo 7. minuutin jälkeen, ja KTP:n Arto Tolsa lisäsi pian johtoa. Nimekkäät vieraat eivät tästä enää toipuneet. Voitto on edelleen Suomen ainoa karsintavoitto jalkapallon suurmaasta.

Espanjalle tappio merkitsi karsiutumista Meksikon MM-kisoista 1970 ja valmentaja Miguel Muñozin lähtöpasseja. Uusi valmentaja, entinen huippupelaaja Ladislao Kubala, sai heti mahdollisuuden revanssiin, sillä Suomi ja Espanja kohtasivat toistamiseen karsintojen päätöspelissä lokakuussa. Sillä kertaa Espanja voitti tylyin 6–0-lukemin.



20. kesäkuuta 2017

2012: Myötätuulta vain purjeissa

Suomi saavutti kaksi mitalia Lontoon olympiakisojen purjehdusregatassa, joka järjestettiin Weymouthin edustalla Englannin etelärannikolla parinsadan kilometrin päässä pääkaupungista. Helsinkiläinen arkkitehtiopiskelija Tuuli Petäjä otti yllättäen hopeaa naisten RS:X-purjelautaluokassa noustuaan viimeisissä lähdöissä ohi pahimpien kilpailijoidensa. Odotetumpi mitali tuli naisten match racing -kilpailussa, jossa Suomen venettä ohjasi Silja Lehtinen gasteinaan Silja Kanerva ja Mikaela Wulff. Aiemmin kesällä MM-kullan voittanut kolmikko hävisi välierän täpärästi Australialle mutta päihitti Venäjän kilpailussa pronssista voitoin 3–1.

Purjehtijoiden hyvää menestystä korosti suomalaisurheilijoiden tuskailu muissa lajeissa. Olympiakaupunki Lontoossa mitaleille ylsi vain Antti Ruuskanen, joka heitti viimeisenä kisapäivänä pronssia keihäsfinaalissa Tero Pitkämäen sijoittuessa viidenneksi. Suomen kokonaissaldo jäi näin kolmeen mitaliin, mikä oli vähiten koko kesäolympiahistoriassa. Tuuli Petäjä sai hopeamitalinsa ansiosta Vuoden urheilija -palkinnon 2012. Hopeamitali annettiin neljän vuoden päästä myös Ruuskaselle, kun Lontoon keihäsfinaalin ukrainalainen kakkosmies jäi jälkitestissä kiinni dopingista.


18. kesäkuuta 2017

1943: Maailman ensimmäinen urheilumuseo

”Suomen ja samalla maailman ensimmäinen urheilumuseo avattiin viime perjantai-iltana kutsuvieraille ja sunnuntaina suurelle yleisölle. [– –] Voimme oikeutetulla ylpeydellä sanoa, että tämä näyttelytiloiltaan vähäinen mutta varastoiltaan jo huomattavakin museo on alansa esikoinen, ei ainoastaan Euroopassa, vaan mikäli tiedetään, yleensäkin”, uutisoi Urheilu elokuussa 1943.

Keruutyö Urheilumuseota varten oli käynnistetty jo 20 vuotta aikaisemmin ja ensimmäinen näyttely oli avattu helsinkiläisen koulun luokkahuoneessa 1930-luvun alussa. Museo sai pysyvät tilat vuonna 1938 valmistuneen Olympiastadionin siipirakennuksesta. Muutto kuitenkin viivästyi, kun Helsingille myönnettiin vuoden 1940 olympiakisat ja museon tilat otettiin kisojen järjestelytoimikunnan käyttöön.


Urheilumuseo muutti stadionille lokakuussa 1940, jolloin museonhoitaja Toivo Okkola alkoi valmistella näyttelyä. Työ eteni hitaasti, koska materiaaleista oli pulaa ja välillä oli korjattava pommitusten aiheuttamia vaurioita. Avajaiset järjestettiin viimein 6.8.1943. Tilaisuuden juhlavuudesta ei tingitty, vaikka sota oli edelleen käynnissä. Kansanhuoltolautakunta myönsi tarjottavaksi sokeria ja kahvinkorviketta. Avajaisista kuvatussa filmissä eturivissä seisoo Paavo Nurmi.


14. kesäkuuta 2017

1947: Suomen suurin olympiavoitto

Helsinki oli valmistautunut isännöimään urheilevan maailman nuorisoa vuoden 1940 olympiakisoissa. Toinen maailmansota peruutti kuitenkin nämä kisat ja seuraavatkin. Sodan savu oli hädin tuskin hälvennyt, kun Suomessa tartuttiin uudelleen toimeen: vuoden 1948 olympiakisat oli myönnetty Lontoolle, joten katseet siirrettiin vuoteen 1952. Asialla oli jo kiire, sillä Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) päätti kisaisännästä Tukholman-kokouksessaan 21.6.1947.   

Suomen urheilukenttien tiimoilla käytiin sodanjälkeisinä vuosina kiivasta kamppailua porvarillisen SVUL:n ja Työväen Urheiluliiton TUL:n välillä. Olympiaisännyyden tueksi rivit kuitenkin suoristettiin: hakemuksen taakse ryhmittyivät Suomen valtio, Helsingin kaupunki, urheiluliitot laidasta laitaan ja kansan yleinen mielipide. Hanketta veti yksinvaltaiseen tapaan Erik von Frenckell, joka johti niin Stadion-säätiötä ja Suomen Palloliittoa kuin virkansa puolesta Helsingin kaupungin raha-asioitakin. 

Vuoden 1952 olympiakisoista kilpaili Helsingin lisäksi Amsterdam ja peräti viisi eri Yhdysvaltain kaupunkia. Arvokasta taustatukea tuli KOK:n kokouksen ruotsalaisisänniltä, jotka olivat luopuneet Tukholman kisahankkeestaan Helsingin hyväksi. Von Frenckell marssitti suomalaiset urheilujohtajat KOK:n yläluokkaisten herrojen eteen juhlavasti shaketeissa erotuksena rahvaanomaisesti esiintyneisiin amerikkalaisiin. Helsingin puolesta puhuivat myös järkisyyt. Euroopassa vallitsi 1947 pula-aika, eikä kaukomatkailu houkutellut KOK:n eurooppalaista enemmistöä. KOK halusi myös houkutella Neuvostoliiton mukaan olympialiikkeeseen, ja tämä onnistuisi paremmin, mikäli kisat pidettäisiin sen naapurimaassa kuin ”vihollisen” maaperällä USA:ssa. Viimeisen sinetin Helsingin voitolle löi amerikkalaiskaupunkien keskinäinen kinastelu. Helsinki sai toisella kierroksella 15 ääntä, Minneapolis 5, Los Angeles 5 ja Amsterdam 3. 



7. kesäkuuta 2017

1949: ”Perkele, alkakaa painua!”

Nelikymmenpäinen miesjoukko odotti jännittyneenä pimenevässä kesäyössä Helsingin maalaiskunnan Ruskeasannalla vuonna 1949. Vuorokauden vaihtuessa he säntäisivät maastoon viemään ensimmäistä kertaa suunnistuksen Jukolan viestiä. Kaatosade vesitti lähdön, kun kilpailua varten teetetty ilotulitusraketti ei ottanut syttyäkseen. Järjestelyitä johtanut Erkki Pekkanen tuskastui ja lähetti miehet matkaan terävällä komennollaan: ”Perkele, alkakaa painua!” Näin alkoi Jukolan viestin tarina.

Jukolan viesti otti kansallismielisiä vaikutteita erityisesti Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä. Selvin niistä oli tietysti seitsenhenkiset joukkueet. Myös naiset pääsivät kilpailemaan Venlojen juoksun merkeissä vuodesta 1951 alkaen. Henkilökohtainen kilpailu muuttui Venlojen viestiksi 1970-luvun lopulla.

Vuosikymmenten saatossa kilpailu on laajentunut jopa Suomen suurimmaksi urheilutapahtumaksi, mutta se on säilyttänyt perinteensä. Ja ehkä juuri siksi se on kasvanutkin. Vettyneestä ensiyrityksestä huolimatta ovat viestien lähdöt myöhemmin onnistuneet. Niistä ovat jo pitkään vastanneet Puolustusvoimien eri osastot tykkien ja aseiden laukauksilla.

Kuva: Antti Nousiainen



3. kesäkuuta 2017

1968: ”Kulta-Kalle” Méxicon kisojen pelastaja

Onneksi rauta oli kevyttä. Muutoin Suomen kultamitalien ketju olympiakisoissa olisi katkennut. Kaarlo ”Kulta-Kalle” Kangasniemi toi painonnoston voitollaan Suomen ainoan kullan Méxicon vuoden 1968 olympiakisoista. Mitali oli Suomen painonnoston ensimmäinen olympialavoilla.

Ensin Kangasniemi punnersi 172,5 kiloa. Uusi olympiaennätys toi selvän johdon. Tempauksessa hän nosti suorille käsille uudet maailmanennätys painot 158 kiloa, ja eroa seuraavaan oli jo 20 kiloa. Tässä välissä Kalle joi kupin mustaa kahvia. Jalat tuntuivat veteliltä, mutta silti hän nosti työnnössä 187,5 kiloa, mikä riitti voittoon kymmenen kilon erolla seuraavaan.

Hyvien tuloksien takana oli ankara harjoittelu. Kovia punttitreenejä pidettiin viitenä päivänä viikossa ja yhtenä paineltiin juoksulenkki. Ainoana huolena olivat kalliit ruokalaskut. Porilaiset kuitenkin huolehtivat mitaliehdokkaastaan toimittamalla Kangasniemen kotiin ruokaa.

”Olihan se kultamitali otettava, kun kerran niin käskettiin.” Näin tuumi porilainen, Pormestarinluodon kansalaiskoulun talonmies. Kerrankin Porilaisten marssia soitettiin osuvasti porilaiselle olympiavoittajalle.



30. toukokuuta 2017

1938: Meidän stadion

Vuonna 2018 Olympiastadionimme täyttää kunnioitettavat 80 vuotta.  Omasta stadionista ja olympiakisaisännyydestä oli haaveiltu jo 1910-luvulta lähtien. Stadionin rakentaminen aloitettiin 1934 ja reilut neljä vuotta myöhemmin, 12.6.1938, vietettiin arkkitehtien Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnitteleman urheilupyhätön vihkiäisiä.

"Kansalaiset! Suomella on nyt merkkipäivä, kun pääkaupunkiimme rakennettu stadion avaa porttinsa suurien isänmaallisten juhlien ja jalon kilvoittelun tyyssijaksi". Näillä juhlallisilla sanoilla tasavallan presidentti Kyösti Kallio vihki Stadionin käyttöön. Tapahtumaa oli juhlistamassa arvokas kutsuvierasyleisö, mutta myös ns. tavallinen väki oli tervetullut; tilaisuuteen sai ostaa lippuja vihkiäisjuhlakansliasta ja Stockmannilta. Kaikkein halvimmat liput olivat Työväenkirjakaupassa sekä Hannes Kolehmaisen urheiluliikkeessä.

Vihkiäisten ohjelma oli perinteinen kuten arvata saattaa. Paljon puheita, urheilua, torvisoittoa sekä tietenkin Maamme-laulu ja Sotilaspoika-marssi. Kunniavieraat saivat arvonsa mukaisen tarjoilun, jossa kakkujen, kahvin ja eksoottisten hedelmien lisäksi oli tarjolla myös savukkeita ja sikareita.


28. toukokuuta 2017

1964: Susijengin kantaisät

Suomen miesten koripallojoukkue teki urheiluhistoriaa vuonna 1964. Se on ainoa suomalainen palloilujoukkue, joka on selviytynyt karsintojen kautta olympialaisiin.

Euroopan lohkon karsinnat järjestettiin Genevessä kesällä 1964. Mukana oli 14 maata ja tarjolla vain kaksi olympiapaikkaa. Suomen joukkue oli iskussa. Se voitti alkusarjansa ylivoimaisesti ja varmisti jatkopeleissä helponoloisesti pääsynsä lokakuussa Tokiossa järjestettäviin kisoihin. Kari Liimo oli karsintaturnauksen korikuningas.

Suomen maajoukkueesta oli hitsautunut valmentaja Kalevi Tuomisen johdolla tiivis, iskukykyinen joukko. ”Olimme kuin veljet”, muisteli aloitusviisikossa pelannut Jorma Pilkevaara. Tokiossa Suomi taisteli rohkeasti ja sijoittui lopulta 16 osanottajamaan joukossa yhdenneksitoista. 

Vuoden 1964 kisat olivat toinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun suomalaiset koripalloilijat ovat pelanneet olympiakentillä. Helsingin 1952 kisojen koripalloturnaukseen isäntämaa oli päässyt automaattisesti mukaan.

Tokiossa pelanneen joukkueen runko pysyi kasassa olympialaisten jälkeen. Vuonna 1967 se teki jälleen historiaa: kuudes sija EM-kotikisoissa on edelleen Suomen koripallomaajoukkueen paras saavutus.

Vuoden 1964 aloitusviisikko vasemmalta: Pertti Laanti, Timo Lampen, Kari Liimo, Jorma Pilkevaara ja Martti Liimo.

25. toukokuuta 2017

1952: Kahden kullan kaksikko

Helsingin olympiakisat olivat kääntymässä jälkimmäiselle viikolle eikä Suomella ollut vielä yhtään kultamitalia, kun melojat aloittivat kisaurakkansa Taivallahdella sunnuntaina 27. heinäkuuta 1952. Ensimmäinen lähtö oli kajakkikaksikoiden 10 000 metrin kilpailu. Suomen Kurt Wires ja Yrjö Hietanen voittivat kullan pidettyään Ruotsin parin takanaan 0,4 sekunnin erolla. ”Emme meloneet täysillä, vaan säästimme voimiamme seuraavan päivän tuhannelle metrille”, kertoi Wires vuonna 1980 ilmestyneessä kirjassa Kultaa, kunniaa, kyyneleitä. ”Helpolla kulta ei tullut, sillä Kurre ajoi itsensä jälleen täysin piippuun. Noustuaan kanootista hän rojahti hervottomana laiturille”, muisteli Hietanen samassa teoksessa.

Kurt Wires oli lopettanut melontauransa saavutettuaan olympiahopeaa kajakkiyksiköiden 10 000 metrillä Lontoossa 1948. Helsingin olympiakisoihin hänen oli määrä osallistua konttorikoneyhtiön tulospalveluteknikkona. Kotikisavuoden koittaessa 32-vuotias Wires kuitenkin innostui uudelleen ja rääkkäsi itsensä jälleen kisakuntoon. Edustuspaikka oli auki vain kaksikossa, johon Wires pyysi kumppanikseen 24-vuotiaan Yrjö Hietasen. Miehet istuivat samaan kanoottiin ensi kerran toukokuussa 1952, vain kaksi kuukautta ennen kisoja. Tavoitteeksi asetettiin rohkeasti kaksi kultamitalia.

Kajakkikaksikoiden 1000 metrin finaali oli olympiamelontojen viimeinen lähtö maanantaina. Sitä ennen oli ennättänyt tapahtua paljon: Suomen melojat olivat voittaneet yhteensä viisi mitalia, joukossa Thorvald Strömbergin ja Sylvi Saimon kullat. Wireksen ja Hietasen päävastustajat tulivat jälleen Ruotsista, ja kisa oli edellispäiväistäkin tiukempi. Kajakit ylittivät maaliviivan rinta rinnan, ja maalikamerakuvaa tarkasteltiin pitkään. Lopulta tuomaristo julisti Suomen voittajaksi. Ruotsi jätti kuitenkin protestin, koska maalikameran filmi oli tärveltynyt. Kansainvälinen melontaliitto ratkaisi kiistan Suomen eduksi lopullisesti vasta vuosi myöhemmin.



22. toukokuuta 2017

1991: Seppo Rädyn ennätyskesä

Maailmanmestaruudesta se heti alkoi, keihäänheittäjä Seppo Rädyn ura kansainvälisellä huipputasolla. Roomassa 1987 ensiyrittämällä voitettu MM-kulta sai vuosikymmenen mittaan seurakseen viisi muuta arvokisamitalia. Pitkän uran kovin kunto osui sen keskikohtaan, kauteen 1991.

Yleisurheilun kilpailukautta oltiin vasta aloittelemassa, kun Japanista kuultiin kummia. Seppo Räty oli heittänyt 6. toukokuuta Shizuokassa maailmanennätyksen 91,98 metriä. Kotimaassa tuore ME-mies nähtiin ensimmäisen kerran tositoimissa kesäkuun toisena päivänä. Paikkana oli pienen Punkalaitumen kunnan vaatimaton urheilukenttä, keli suomalaisen alkukesän viileä tihkusade. Olosuhteet eivät edustaneet maailman huippua, mutta Seppo Rädyn tulos edusti. Keltainen Sandviken Champion -keihäs kaartoi Rädyn paiskaamana huimat 96,96 metriä.

Maailmanennätys alkoi taas lähennellä sadan metrin rajaa, minkä takia keihäsmallia oli muutettu vuonna 1985. Ratkaisu löytyi jälleen keihästä koskevien sääntöjen muokkaamisesta. Huippumiesten kesällä 1991 käyttämän keihäsmallin epätasainen pintamateriaali kiellettiin ja kyseisellä keihäällä heitetyt ennätykset mitätöitiin. Seppo Rädyn maailmanennätys eli kesästä syksyyn.


20. toukokuuta 2017

1972: Paroni kaataa kuninkaan

Italian Giacomo Agostinin saavutukset moottoripyöräradoilla ovat edelleen ylittämättömät. Hän hallitsi itsevaltiaan tavoin silloisen TT-ajon (nykyään MotoGP) kahden suurimman luokan MM-sarjaa vuosina 1968–1971. Keskeytysten takia muutkin olivat satunnaisesti yltäneet korkeimmalle korokkeelle, mutta ajamalla ei Agostinia voitettu noina vuosina kertaakaan. Kauden 1971 aikana haastajista nopeimmaksi osoittautui Jarno ”Paroni” Saarinen Suomen Turusta.

Koitti kevät 1972 ja 350-kuutioisten MM-sarjan avauskilpa 29. huhtikuuta saksalaisen moottoriurheilun pyhäkössä Nürburgringillä. Harjoituksissa Saarinen oli jättänyt Agostinin peräti kymmenen sekunnin päähän, mitä tosin epäiltiin Agostinin taktikoinniksi. Kisastartissa ”Ago” kiiruhti kärkeen. Yli 20-kilometrisistä kierroksista kolmannella Saarinen ohitti italialaisen ja ajoi MM-osakilpailun voittoon. Agostinin oli taipuminen hopeasijalle ensimmäisen kerran yli neljään vuoteen.

Kauden 1972 MM-sarjassa Agostini onnistui vielä säilyttämään ykköstilansa molemmissa ajamissaan luokissa, 350- ja 500-kuutioisissa. 250-kuutioisten MM-tittelin ja ensimmäisen suomalaisen voittaman moottoripyöräilyn maailmanmestaruuden vei Jarno Saarinen.

Seuraavana keväänä Saarinen otti voitot myös kuningasluokan MM-sarjan kahdessa ensimmäisessä osakilpailuissa. Hän menehtyi onnettomuudessa Monzan radalla 20.5.1973.


16. toukokuuta 2017

2007: Huuhkajan lento

Suomen ja Belgian välistä EM-karsintaottelua kesäkuussa 2007 oli pelattu 18 minuuttia, kun Helsingin Olympiastadionilla talvesta saakka majaillut cityhuuhkaja oli nähnyt tarpeeksi. Suomen suurimman pöllölajin (Bubo bubo) komea edustaja liiteli nurmelle, jonka jälkeen se kierteli hetken kentän yllä ja otti kurssin kohti Belgian maalia. Maalivahti Stijn Stijnen joutui perääntymään, kun huuhkaja asettui yläriman päälle poseeraamaan. Haltioitunut yleisö osoitti suosiotaan rytmikkäin ”Huuh-ka-ja”-huudoin.

Paikalle kutsuttiin Helsingin eläinpelastusyksikön palomies, mutta lopulta lintu päätti itse, milloin lähtee. Motiivina taisi olla nälkä: illan pimentyessä alkoi vähitellen myös huuhkajan metsästysaika. Peli seisoi lopulta noin kuusi minuuttia.

Lähes välittömästi pelin jatkuttua Jonatan Johansson iski Joonas Kolkan esityöstä Suomen johtoon. Alexei Eremenko jr:n ratkaisevassa 2–0-maalissa oli jo lähes huuhkajaan verrattavaa itsevarmuutta – askelharhautusten jälkeen pallo voimalla maalin ylänurkkaan. ”Bubin” pitch invasionin jälkeen Suomen jalkapallomaajoukkue oli saanut lempinimensä – Huuhkajat.



12. toukokuuta 2017

1928: Senkka nenästä pojat!

Mikähän on lopputulos, kun kuivaksi ajettu 65 kiloinen kestävyysjuoksija ottaa yhteen viimeisen päälle treenatun 79 kilogramman sarjan painijan kanssa? Ei odotettu, vaan vähintäänkin tasapeli. Yhdysvalloista Suomea edustamaan tulleen kirvesmies Ville Ritolan nyrkit olivat ikävän kovat ja käsissä jylläsi voima.

Tappelu syntyi, kun painija Vilho Pekkala makasi alakerran hyteissä röyhkeästi Ritolan paikalla Oihonna-laivassa, jolla Suomen olympiajoukkue palasi koti-Suomeen vuoden 1928 Amsterdamin olympiakisoista. Tappelua edesauttoi se, että molemmat olivat ympäripäissään.

Kun laiva karahti Helsingin Eteläsatamaan, Ritola meinasi heti luikkia takaisin Amerikkaan, mutta jäi sentään kolmeksi viikoksi. Kilpailukiertueen ja sukulaisvierailun Etelä-Pohjanmaalle hän jätti tekemättä. Kun laivatappelun vuoksi urheilujohtajat eivät maksaneet Ritolalle sovittuja korvauksia, hän palasi katkerana New Yorkiin.

Vilho Pekkala sai kotimaan kilpailuihin vuoden ja kansanvälisiin kisoihin peräti elinikäisen kilpailukiellon. Pekkalaa rangaistaessa painoi se, että hän oli ollut juovuksissa myös vuoden 1924 Pariisin kisojen paluureissulla.



8. toukokuuta 2017

1985: Suomalaisfinaali

NHL:n kausi 1984/1985 jäi historiaan erityisesti 208 pistettä runkosarjassa ja 47 pistettä pudotuspeleissä tehneen Wayne Gretzkyn dominoinnista, mutta siihen sisältyi myös suomalainen merkkipaalu. Stanley Cupin finaaleissa toukokuussa 1985 kohtasivat puolustava mestari Edmonton Oilers ja Philadelphia Flyers, ja ensimmäistä kertaa kummankin finalistin riveissä kiekkoili suomalaisia – Edmontonissa Jari Kurri ja Esa Tikkanen, Philadelphiassa Ilkka Sinisalo.

Philadelphia voitti yllättäen finaalisarjan avauksen kotiareenallaan Spectrumilla. Toisessa pelissä alkoi kuitenkin Wayne Gretzky -show, johon Philadelphian nuori joukkue ei pystynyt vastaamaan. Taustatukea supertähdelle antoi tutkapari Kurri, joka kirjautti pudotuspelien 18 pelissä komeat tehot 19+12=31.

Herrasmiesmäisestä pelistä Lady Byng Trophylla palkitulle Kurrille kausi 1984/1985 oli uran tehokkain. Myös Sinisalo kuului joukkueensa runkopelaajiin. ”Tiki” puolestaan debytoi Edmontonissa vasta pudotuspeleissä ja sai ensimmäisen Stanley Cup -sormuksensa pelaamalla yhdessä finaalisarjan ottelussa.



6. toukokuuta 2017

1927: Irti olympiaorjuuden ikeestä

Suomen Voimistelu- ja urheiluliiton liittohallinto on sitä mieltä, ettei Suomen osanotto olympialaisiin kisoihin tällä kertaa voi uhrauksia vastaavassa määrässä edistää päätarkoitustaan, joka on kotimaisen urheiluelämän syventäminen, ja näin ollen päättää, ettei liitolla ole riittävää aihetta ottaa osaa Amsterdamin kisoihin v. 1928. (Ingressi SVUL:n liittohallinnon julkisesta lausunnosta maaliskuussa 1927)

”Olympialaisten orjuuden tilalle on saatava vastapainoksi todellista joukkojen liikunnantarvetta tyydyttävää toimintaa”, lausui SVUL:n Urheilujaoston puheenjohtaja Lauri Pihkala. Suomi, vuosien 1920 ja 1924 kesäkisoja hallinnut nuori kansakunta meni olympialakkoon vuonna 1927 – vuoden 1928 kisoihin ei osallistuttaisi!

Ajatus oli ennen kaikkea lähtöisin Pihkalan päästä, mutta se sai riittävästi kannatusta SVUL:n johdossa. Esimerkiksi SVUL:n puheenjohtaja Kustaa Levälahti kuitenkin vastusti lakkoa ankarasti.
Pihkala ei enää 1920-luvulla arvostanut huippu-urheilua, jonne oli pesiytynyt raha ja korruptio. Samalla koululaisliikunta ja kansakunnan liikuttaminen kituivat resurssien puutteessa. Toisaalta Kansainvälinen olympiakomitea oli myös poistanut suomalaisille menestyksekkäitä lajeja kisojen ohjelmasta.

”…tärkeämpää, kuin tehdä maailmalla reklaamia maastamme urheilulla, jonka ulkokuori on sisusta loistavampi, on Suomen kansalle urheilun harjoittaminen omien elinehtojensa tyydyttämiseksi”, Pihkala kiteytti.

Pihkalan junailema tökkäys muurahaispesään aiheutti voimakkaan kuohunnan urheilupiireissä keväällä 1927, mikä johti lopulta siihen, että SVUL:n liittohallinto muutti päätöstään jo kesäkuussa 1927. Soraäänet osallistumisen mielekkyydestä eivät kuitenkaan vaienneet.



2. toukokuuta 2017

1933: Korkeushyppääjä ja kiekonheittäjä

19-vuotias Kalevi Kotkas keräsi katseet suomalaisilla urheiluareenoilla kesällä 1933. 194-senttinen ja liki satakiloinen nuorukainen oli jo edellisenä vuonna edustanut Suomea Los Angelesin olympiakisojen kiekonheitossa saavuttaen kunniakkaan pistesijan. Nyt olivat vuorossa ennätykset.  Vuonna 1933 Kotkas heitti kaksi Suomen ennätystä ja voitti kiekossa uransa ensimmäisen Suomen mestaruuden.

Virolaissyntyisen Kotkaksen menestys ei jäänyt kiekkokehään. Kiekonheittäjien tavanomaisessa sivulajissa kuulantyönnössä hän ylsi aina SM-hopeaan saakka, mutta paras menestys tuli tyystin erilaisessa lajissa – korkeushypyssä. Kalevan kisoissa 1933 hän jäi korkeudessa vielä hopealle voittajan kanssa samalla tuloksella (190 cm) mutta liiteli jo seuraavana vuonna omissa korkeuksissaan. Kotkas ylitti maaliskuussa 1934 ensimmäisenä eurooppalaisen korkeushyppääjänä kahden metrin rajan. Kiekonheitossa puolestaan rikkoutui 50 metrin raja ensimmäisenä suomalaisena kesällä 1937.

Kalevi Kotkaksen kesällä 1933 alkanut valtakausi tuotti seuraavien viiden vuoden aikana Suomen mestaruudet sekä kiekonheitossa että korkeushypyssä. Arvokisoista heltisi korkeuden EM-kulta 1934 ja hopea 1938.



29. huhtikuuta 2017

1924: Kuuden mitalin kisat

Suomalaisurheilijoista vain Ville Ritola on voittanut yksissä olympiakisoissa kuusi mitalia: hän palasi Pariisista 1924 neljän kullan ja kahden hopean kanssa. Elettiin Suomen urheilun suuria päiviä, ja ainutlaatuinen saavutus jäi Paavo Nurmen samoissa kisoissa voittamien viiden kultamitalin varjoon.

Yhdysvaltoihin nuorukaisena muuttanut Ville Ritola juoksi ensimmäisen virallisen kilpailunsa vasta 23-vuotiaana vuonna 1919. Vauhtia löytyi heti niin, että nuorta rakennusmiestä puuhattiin tosissaan Suomen joukkueeseen jo Antwerpenin olympiakisoihin 1920. Olympiamatkan esteiksi nousivat raha-asiat, tuore avioliitto Selman kanssa ja lopulta myös Ritolan itseluottamuksen puute.

Neljä vuotta myöhemmin Ville Ritolalla riitti itseluottamusta. Hän oli noussut uuden mantereen parhaaksi kestävyysjuoksijaksi, ja viimeisen silauksen antoi olympiakarsinta toukokuussa 1924. Helsingin eläintarhan kentällä Ritola juoksi 10 000 metrillä uuden maailmanennätyksen – sateen kuraiseksi pehmittämällä radalla.

Pariisissa Ritola juoksi kultaa kympillä, esteissä sekä 3000 metrin ja maastojuoksun joukkuekilpailuissa. Kaksi hopeaa heltisivät Paavo Nurmen jäljessä 5000 metriltä ja maastojuoksusta.

Amsterdamissa 1928 voitti vielä kultaa 5000 metrillä ja hopeaa kympillä nostaen uransa olympiamitalien määrän kahdeksaan.


24. huhtikuuta 2017

1941: Voittoisa marssi

Ruotsin kävelyliitolla oli kokemusta suurten joukkojen marssittamisesta, ja se haastoikin Suomen Urheiluliiton kävelymaaotteluun tammikuussa 1941. Ajankohta oli otollinen kummankin maan kannalta. Suomi oli hävinnyt talvisodan Neuvostoliitolle ja maassa tarvittiin toimenpiteitä mielialojen kohottamiseksi. Myös Ruotsissa oli pelko paniikkimielialan lisääntymisestä: Suomen kohtalo sekä Norjan ja Tanskan miehitykset askarruttivat kansalaisia.

Pikaisten neuvottelujen jälkeen ainutlaatuinen maaottelu polkaistiin käyntiin. Maaottelumarssin järjestelytoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Urho Kekkonen. Mukaan liittyivät kaikki urheilujärjestöt oikealta vasemmalle, useita muita kansalaisjärjestöjä sekä Suomen puolustusvoimat.

Kansalaisten värvääminen otettiin tosissaan, joten panostus tiedotukseen oli mittava. Mukaan valjastettiin niin sanomalehdet kuin radiokin. Aiheesta tehtiin elokuva, julisteilta ja marssilehdiltä ei voinut välttyä, ja jopa veikkauskupongeissa kannustettiin marssimaan.

Ja kyllä kansa marssikin! Suomi voitti maaottelun ylivoimaisesti, sillä suorituksia kirjattiin 1 507 111. Ruotsin vastaava luku oli 943 952. Ruotsin kuninkaan, Kustaa V:n, lahjoittama kuninkaan kannu luovutettiin voittajalle juhlallisesti lokakuussa 1942 Messuhallin asemiesillassa. Marssijat saivat lunastaa muistoksi Tapio Wirkkalan suunnitteleman marssimerkin.


20. huhtikuuta 2017

1995: ”Litet bättre”

Järjestyksessään 59. jääkiekon MM-kisat alkoivat suomalaisten osalta vuonna 1995 surkeasti. Ruotsalaisvalmentaja Curt Lindströmin luotsaama leijonajoukkue sai kylmää kyytiä ensimmäisessä ottelussaan Tshekkiä vastaan kaatuen luvuin 3–0. Tämän jälkeen suunta muuttui, eivätkä miehemme hävinneet enää kertaakaan.

Kiekkojuhla huipentui Tukholman Globenissa 7.5.1995 pelatussa unelmafinaalissa. Vastakkain olivat ennakkosuosikit Suomi ja Ruotsi. Loppuunmyyty jääkiekkopyhäkkö uhkui jännitystä ja yli kaksi miljoona suomalaista oli linnoittautunut TV:n ääreen.

Ajassa 8.07 Ville Peltonen laukoi leijonat 1–0 -johtoon. Ja lisää oli luvassa. Peltosen kypärätempun ja kapteeni Timo Jutilan maalin jälkeen päätöslukemina komeili 4–1. Maalivahti Jarmo Myllyksen lähes virheetön työskentely ja suomalaispelaajien liikkuva peli veivät kauan odotettuun lopputulokseen. Suomi oli voittanut historiansa ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden – vieläpä Tukholmassa, Ruotsia vastaan.

Juhlat olivat ikimuistoiset. Helsingissä kansa ryntäsi kaduille ja autojen torvet soivat etelän malliin. Sankarit lennätettiin kotimaahan Finnairin erikoislennolla ja yli 100 000 ihailijaa otti leijonamiehistön vastaan Helsingin kauppatorilla.




10. huhtikuuta 2017

1997: Kaikkien aikojen oma maali

Unkari antoi kulmapotkun lisäajalla. Viisi seuraavaa kosketusta oli suomalaispelaajien. Eikä kyseessä ollut harjoiteltu syöttökuvio, vaan suoranainen ihmisflipperi. Viimeinen purkuyritys oli Sami Mahliolla, mutta pallo osui maalivahti Teuvo Moilaseen ja kimposi omaan maaliin.

Rankkasateen kastelemat 31 000 suomalaiskatselijaa hiljenivät. Sitten alkoi täysi kaaos; vihellyskonsertti ja rivouksien huutelu. Radalle satoi pulloja, sateenvarjoja ja kaikkea mitä oli saatavilla. Kentälle yritti kymmeniä ihmisiä, joita järjestysmiehet taklasivat ja poliisit veivät sivummalle. Stadionin puupenkkejä yritettiin hajottaa. Pelin jälkeen lavuaareja ja vessanpönttöjä potkittiin paloiksi.

Stadionin ulkopuolella sekasorto jatkui puolisen tuntia. Liikennemerkkejä kaadettiin ja roskatynnyreitä poltettiin.

Pettymys lokakuisena iltana 1997 oli valtaisa. Suomi oli niin lähellä päästä vuoden 1998 jalkapallon Ranskan MM-kisoihin. Antti Sumialan maalilla edessä olisi ollut jatkokarsintapelit. Tasapelillä Unkari pääsi näihin otteluihin, mutta oli niissä vailla mahdollisuuksia häviten Jugoslavialle yhteismaalein 121.




7. huhtikuuta 2017

1980: Mitaleita lähivesiltä

Vuoden 1980 Moskovan olympiakisojen purjehduskilpailut järjestettiin Tallinnassa, Viron neuvostotasavallan pääkaupungissa. Tämä oli hyvä uutinen Suomen purjehtijoille, jotka olivat viimeksi saavuttaneet olympiamitalin melkeinpä samoilla vesillä Helsingissä 1952. Menestysnäkymät paranivat entisestään, kun Yhdysvallat eräine liittolaisineen julisti Moskovan olympiakisat boikottiin Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin joulukuussa 1979. Purjehdusta boikotti kohteli erityisen ankarasti: Tallinnan regatasta puuttuneet maat olivat voittaneet 10 mitalia 18:sta edellisissä olympiakisoissa 1976.

Tallinnan purjehduskilpailut eivät juuri kiinnostaneet suomalaista urheiluyleisöä, joka seurasi silmä kovana kisalähetyksiä Moskovasta. Tilanne muuttui, kun alkoi näyttää, että mahdollisuuksia on kahteenkin mitaliin. Esko Rechardt nousi Finnjolla-luokan johtoon voitettuaan viimeistä edellisen lähdön, ja pari Jouko Lindgren/Georg Tallberg kilpaili himmeämmistä mitaleista 470-luokassa. Päätöspäivä sujui suomalaisittain upeasti: Rechardt varmisti kultamitalin pitämällä Itävallan Mayrhoferin takanaan, ja 470-miehet voittivat lähtönsä nousten kokonaiskilvassa pronssille.

Helsinkiläisestä teekkarista Esko Rechardtista tuli näin Suomen ensimmäinen purjehduksen olympiavoittaja ja yksi yllättävimmistä kultamitalisteista ylipäätään. Seuraavaa purjehdusmitalia saatiin taas odottaa 20 vuotta, ja se piti hakea Australiasta asti.



4. huhtikuuta 2017

1975: Kohti urheilubisnestä

Jääkiekon huippuseurat alkoivat olla kypsiä Jääkiekkoliiton päätöksentekojärjestelmään 1960–70-lukujen taitteessa. Lähes vuosittain vaihtunut sarjajärjestelmä haittasi ydintoimintaa, menestyvän ammattimaisen jääkiekkokulttuurin rakentamista. Sarjajärjestelmästä pääsivät päättämään kaikki peräkylien jäsenyhdistykset liiton vuosikokouksessa, mikä kirveli eniten mahtiseurojen johtajia.

Myöskään Jääkiekkoliiton johto ei ollut aivan tyytyväinen lajin 1970-luvun alun tilanteeseen, vaan nimitti Harry Lindbladin johtaman toimikunnan pohtimaan tulevaisuutta. ”JKS – Jääkiekon kehittämissuunnitelma” linjasi, monen muun asian ohella, että huipputason jääkiekko tuli eriyttää SM-liigaan.

Käytännössä asiat etenivät vauhdikkaasti – maaliskuussa 1975 hyväksyttiin toimikunnan tekemä suunnitelma, toukokuussa perustettiin SM-liiga ja syyskuussa aloitettiin ensimmäinen liigakausi.

Käytännön valtaa SM-liigassa annettiin huomattava määrä uunituoreen organisaation toimitusjohtajalle, Turun Palloseuran nuorelle markkinointipäällikölle, Kalervo Kummolalle. Jääkiekon uusi aikakausi oli alkanut.

SM-liigan ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Turun Palloseura. TPS vahvistui merkittävästi ensimmäiselle liigakaudelle, kun sen paikallisvastustaja Turun Toverit tippui SM-sarjasta. TPS sai houkuteltua TuTo:n parhaimmiston riveihinsä. TPS:n lisäksi vain kolme joukkuetta on pysynyt liigassa koko sen historian ajan. Muut ovat tamperelaiset Tappara ja Ilves sekä Helsingin IFK.



1. huhtikuuta 2017

1993: Teemu ja lyömättömät 76 maalia

Unisin silmin näppäilty teksti-tv:n sivu 235 kertoi aamu toisensa jälkeen ennätyksistä: jääkiekko-Suomi heräsi lamatalvena 1993 uutisiin Atlantin takaa. Teemu Selänne laukoi NHL:ssä maaleja ahkerammin kuin kukaan tulokaspelaaja ennen häntä.

Suomessa Selänteen ura huipentui SM-kultaan Jokeri-paidassa keväällä 1992. Kotimaassa kaikki tiesivät, kuka on Teemu. Seuraavana talvena myös kanadalaiset tulivat tuntemaan uuden suomalaissankarin.

Jo kauden alku lokakuussa oli sensaatiomainen. Selänne laukoi viidessä ensimmäisessä NHL-ottelussaan viisi maalia seuralleen Winnipeg Jetsille. Tammikuun lopussa 1993 osumia oli kertynyt 40, ja tahti jatkui hurjana. Maaliskuun alussa rikkoutui NHL:n tulokaspelaajien maaliennätys, kun ”Finnish Flash” tykitti kauden 54:nnen maalinsa – ja kautta oli vielä jäljellä. Lopulta Selänne jakoi koko NHL:n maalitilaston kärkipaikan 76 osumallaan.

Selänteen ennätyksen käsittämättömyyttä kuvastaa, että myöhemmistä NHL-tulokkaista vain kaksi on kevääseen 2017 mennessä yltänyt edes puoleen hänen maalimäärästään. Aleksandr Ovetškinista (52 maalia) ja Sidney Crosbysta (39) tuli myöhemmin maailman parhaita – mutta tulokaskaudellaan hekin olivat tavallisia kuolevaisia Teemu Selänteen rinnalla.



27. maaliskuuta 2017

1948: Kultamitalimies

Tapio Rautavaara oli keväällä 1948 tähteyden kynnyksellä, matkalla kansan rakastamaksi reissumieheksi. Hän oli julkaissut pari vuotta aikaisemmin ensimmäisen levynsä ja esiintynyt jo neljässä elokuvassa. Elannoksi tähteydestä ei vielä ollut, vaan Rautavaara työskenteli konttorinhoitajana OTK:n myllyllä. Levyjen ja elokuvien tekeminen oli muutenkin tauolla, koska Rautavaaran tavoitteena siinsi menestys Lontoon olympiakisojen keihäskilpailussa.

Työnantajan suostumuksella Rautavaara saattoi tehdä kaksi lyhyttä harjoitusta kesken työpäivän. Lyijykuula lensi myllyn yhdeksännessä kerroksessa joka päivä kello 11 ja 14.30 alkaen. Keihään karsinta ja loppukilpailu heitettäisiin Lontoossa saman päivän aikana, kyseisillä kellonlyömillä. Olympiakisoihin 33-vuotias Rautavaara oli valmistautumassa nyt ensimmäistä kertaa, koska vuosien 1940 ja 1944 kisat oli peruttu sodan vuoksi.

Lontoon keihäskilpailu heitettiin 4.8.1948. Heittopaikka oli kehnossa kunnossa ja pehmeni kierros kierrokselta. Toisin kuin monet kilpakumppaneista, Tapio Rautavaara pystyi vastaamaan olosuhteiden asettamiin haasteisiin. Hän ylitti karsintarajan ensimmäisellään ja ratkaisi myös olympiakultamitalin kohtalon ensimmäisellä 69,77 kantaneella heitollaan. Rautavaara oli näytellyt edellisvuonna Kultamitalivaimo-elokuvassa tiedemiespuolisoa. Nyt hän oli itse Kultamitalimies.


25. maaliskuuta 2017

1970: Myöhästyneet mitalit

Helsingin Messuhallissa järjestettiin 2.4.1970 nyrkkeilyn PM-kisojen yhteydessä erikoinen seremonia. Kehään pystytetylle palkintokorokkeelle nousi vuoron perään viisi miestä, joille ojennettiin pronssimitali 18 vuotta aiemmin pidetyistä Helsingin olympiakisoista.

Olympiakisojen nyrkkeilyssä oteltiin vuoteen 1948 asti myös pronssista, mutta Helsingin kehässä 1952 jaettiin vain kulta- ja hopeamitalit. Välierissä hävinneet kaksi ottelijaa saivat palkintojenjaossa pelkän diplomin, vaikka kolmanteen salkoon nostettiin heidän maidensa liput. Monen mielestä tämä tuntui epäreilulta, varsinkin kun seuraavista kisoista lähtien välieräottelijat palkittiin pronsseilla.

Suomen Nyrkkeilyliitossa virisi keväällä 1970 ajatus ”vääryyden” korjaamisesta, olihan asianosaisten joukossa neljä suomalaista nyrkkeilijää: Erkki Pakkanen, Erkki Mallenius, Harry Siljander ja Ilkka Koski. Asiassa edettiin ripeästi: suomalaiselta Kansainvälisen Olympiakomitean jäseneltä Erik von Frenckelliltä hankittiin puoltolause ja Suomen Urheilumuseolta 20 olympiakisoista käyttämättä jäänyttä pronssimitalia. KOK:ltakin saatiin suostumus – jälkikäteen. Lyhyen varoitusajan vuoksi uuteen palkintotilaisuuteen pääsi saapumaan suomalaisten ohella vain yksi saksalainen sekä myöhästyneenä yksi bulgaari, jolle järjestettiin oma seremonia seuraavana päivänä. Muut neljätoista nyrkkeilyveteraania saivat arvokkaan postilähetyksen Suomesta.




22. maaliskuuta 2017

1917: Savolaiset kilpasilla New Yorkin kaduilla

Kaksi kuopiolaista, Hannes Kolehmainen ja Ville Kyrönen, ottivat kovaa yhteen New Yorkin katujuoksussa keväällä 1917. Kaverukset eivät olleet puhuneet toisilleen vuoteen. Mykkäkoulu oli alkanut Hanneksen niukasta loppukiritappiosta samaisessa kisassa edellisvuonna.

Siksi vuoden 1917 voitto maistui Kolehmaiselle, kolminkertaiselle olympiakultamitalistille. Lisäksi 20 km:n katujuoksu oli yksi New Yorkin urheiluvuoden kohokohdista, joka keräsi katujen varsille miljoonayleisön. Juoksijoita osallistui 1500. Kilpailijat lähetti matkaan presidentti Woodrow Wilson. Tällä kertaa Hannes sai venytettyä eron Kyröseen 13 sekuntiin. Vuotta aiemmin Kyrönen oli voittanut nenänmitalla.

Puhumattomuus vanhojen ystävysten kesken kesti lopulta koko loppuelämän. Hanneksen mukaan Kyrönen oli matkalla pyydellyt, ettei ystävä jättäisi vaan voitto jaettaisiin. Kyrönen petti sitten loppukirissä. Mutta Kyrönen selitti päinvastoin Hanneksen pyydelleen odottamaan. Kovin savolainen juttu siis.


19. maaliskuuta 2017

1986: Euroopan eliittiin

Suomalainen jalkapalloseura ei ole toistaiseksi ollut lähempänä Euroopan huippua kuin alkuvuodesta 1986, kun Lahden Kuusysi kohtasi Steaua Bukarestin Euroopan mestarien cupin puolivälierissä. Edellisenä syksynä ”Kyykkä” oli pudottanut sensaatiomaisesti jatkosta sekä Jugoslavian mestarin FK Sarajevon että Neuvostoliiton mestarin Zenit Leningradin.

Kuusysi taisteli otteluparin ensimmäisessä osassa Bukarestissa maalittoman tasapelin – huolimatta siitä, että oli menettänyt syksyn jälkeen useita avainpelaajiaan sairastuvalle ja ammattilaiskentille. Jälkimmäinen osaottelu pelattiin Helsingin Olympiastadionilla 8. maaliskuuta. Lumen valtaamalle stadionille saapui yli 30 000 katsojaa.

Kuusysin valmentajan Keijo Voutilaisen kuviot purivat myös Helsingissä: lahtelaiset pystyivät välillä pitämään palloa ja loivat joitakin maalitilanteita. Haaveet jatkopaikasta kaatuivat vasta viimeisillä minuuteilla, kun Victor Piţurcă tuikkasi pallon maalivahti Ismo Korhosen taakse. Myöhemmin keväällä Steaua voitti loppuottelussa FC Barcelonan.




14. maaliskuuta 2017

1951: Huimapään ennätyshyppy

Tauno Luiro oli ensimmäinen maailmanmaineeseen noussut suomalainen mäkihyppääjä. Nuori rovaniemeläinen leiskautti maaliskuussa 1951 Oberstdorfin lentomäessä ME-tuloksen 139 metriä, joka oli neljä metriä aikaisempaa ennätystä pidempi. Tätä ennen kukaan suomalainen mäkihyppääjä ei ollut lentänyt edes yli 100 metriä.

Ennätyshypystä kuvatulla filmillä 19-vuotias Luiro heilauttaa vauhtimäkeä laskiessaan toimitsijoille iloisesti käsiään ja ponnistaa sitten voimakkaasti. Ilmassa hän liitelee pelottomasti vahvassa etunojassa, kädet edessä, sukset hieman levällään ja tekee lopuksi hallitun alastulon.

Peloton huimapää Luiro oli ollut jo lapsena. Hänen kerrottiin ottaneen pikkupoikana tuntumaa mäkihyppyyn tulemalla sukset jalassa alas aitan katolta ja hypänneen sotalapsena Ruotsissa ollessaan jopa kirkon katolta.


Tauno Luiron lupaavasti alkanut ura jäi lyhyeksi, parin vuoden kuluttua hän ei enää noussut hyppytorneihin. Sokeritautia ja keuhkotuberkuloosia sairastanut Luiro menehtyi vain 23-vuotiaana lokakuussa 1955. Hänen ennätyshyppynsä säilyi tilastojen kärjessä kymmenen vuotta.


11. maaliskuuta 2017

1958: Väkeä kerrakseen

Hiihdon MM-kisojen 1958 viimeisenä päivänä 9. maaliskuuta Lahden kisastadion pullisteli väen paljoudesta. Varovaisen arvion mukaan paikalla oli reilut 70 000 katsojaa, mutta joissakin lehtijutuissa väkimääräksi arvioitiin yli 100 000. Massat olivat liikkeellä ja se näkyi ja tuntui kisakaupungissa. Vieraiden joukossa nähtiin myös innokas urheilumies ja hiihtäjä presidentti Kekkonen, joka nautti kauniista mutta tuulisesta päivästä kunniavierasaitiossa.

Suomalaisilta mäkikotkilta odotettiin paljon, eikä mikään ihme, sillä uuden tyylin edelläkävijöinä suomalaisten hypyt olivat viime vuosina kantaneet pitkälle ja menestystä oli tullut. Rohkea etunoja ja käsien pitäminen vartalon sivussa – aerodynaaminen tyyli – oli suomalaisten tavaramerkki, jota muut vasta opettelivat. Etunojaa tavallisempi näky oli tornista alas tulevan hyppääjän käsien vienti eteen tai perinteinen käsien heilutus ja räpistely.

”Vankka, kaunis, hallittu ilmalento, alastulo kissamaisen pehmeä.” Näillä sanoilla kuvaili Paavo Noponen radiossa kisan voittajan Juhani Kärkisen ensimmäistä hyppyä. Kärkinen voitti koko kisan ylivoimaisesti kymmenellä pisteellä. Mainiota suomalaismenestystä täydensi Ensio Hyytiän hopeamitali.



9. maaliskuuta 2017

1934: Hiihtäkää lapset, hiihtäkää!

Koululaisten hyvinvoinnista huolehdittiin jo 1920-luvulla. Yksi huolenkantajista oli voimistelunopettaja ja suojeluskuntaupseeri Santeri Hirvonen Kouvolasta. Hän teki vuonna 1926 aloitteen koulujen hiihtolomasta. Mikä olisi parempi vaihtoehto puuduttavalle sisätiloissa puurtamiselle kuin keväthangilla hiihtely!

Aika ei vielä tuolloin ollut kypsä ajatukselle, mutta onneksi se ei kokonaan unohtunut. Toimeen tarttui 30-luvun alkupuolella Lauri ”Tahko” Pihkala, joka tapansa mukaan tarmokkaasti ajoi hiihtoloma-asiaa. Tahkon yhtenä vaikuttimena oli huoli suomalaisten sotilaallisista kyvyistä, joihin myös hiihto talvisodankäynnissä laskettiin. Hiihtoloma osaltaan saattaisi parantaa näitä elintärkeitä taitoja.

Kouluhallitus suhtautui suopeasti Pihkalan esitykseen ja loppuvuodesta 1933 annettiin asetus hiihtolomasta oppikouluihin. Seuraavana vuonna vietettiin ensimmäiset hiihtolomat oppikouluissa ja 1935 kansakouluissa. Eläköön Tahko ja Santeri!

Nykyään koulujen hiihtoloma tunnetaan talviloman nimellä. Sen ajankohta ja pituus ovat suunnilleen samat kuin reilut 80 vuotta sitten. Myös oppilaiden ja epäilemättä opettajien ilo on aivan yhtä suuri kuin 1930-luvulla loman koittaessa. Viikon mittainen tauko koulutyössä, käytti sen sitten hiihtämiseen tai vaikkapa kavereitten kanssa hengailemiseen, on aina paikallaan!