1925: Nurmi valloittaa Amerikan

Paavo Nurmi teki tammi‒toukokuussa 1925 legendaarisen kilpailukiertueen Amerikkaan. Pariisin olympialaisten 1924 sankari juoksi vajaan viiden kuukauden aikana yhteensä 53 kilpailua, joista voitti 49. Sisäratojen maailmanennätyksen Nurmi rikkoi 29 kertaa.

Kiertue käynnistyi New Yorkissa 6.1.1925 Madison Square Gardenin vain 140 metriä pitkällä puisella radalla. Nurmi juoksi samana iltana kaksi kilpailua ja teki uransa ensimmäisissä sisäratajuoksuissa peräti kolme uutta maailmanennätystä.

Maililla Paavo Nurmi kohtasi matkan ME-miehen, Amerikan parhaan keskimatkojen juoksijan Joie Rayn. Maailmanennätys meni rikki kaksi kertaa: 1500 metrillä ja maililla. Puolitoista tuntia myöhemmin Nurmi asettui jälleen lähtöviivalle. Matkana oli nyt 5 000 metriä ja vastassa amerikansuomalaisten sankari Ville Ritola. Nurmi saapui maaliin voittajana, parantaen kymmenen sekuntia Rayn hallussa ollutta ME-tulosta.

Nurmen kilpailukalenteri täyttyi loistavan ensiesiintymisen jälkeen. Kiertue ulottui Bostonista Los Angelesiin ja poikkesi kahteen otteeseen Kanadassa. Junalla tai linja-autolla tehtyjä matkakilometrejä kertyi yli 50 000.

1978: ”Suoraan maalille ja hässäkkä”

Nuorten alle 18-vuotiaiden jääkiekon EM-finaalissa kohtasivat maanantaina 2.1.1978 Suomi ja Neuvostoliitto. Neuvostoliitto siirtyi ensimmäisessä erässä jo 2–0 johtoon. Jari Kurri kavensi sekuntia ennen erän loppua. Kolmannen erän jälkeen tilanne oli 3–3 ja siirryttiin jatkoerään, joka pelattiin täysimittaisena. Jatkoerässä Neuvostoliitto siirtyi kaksi kertaa johtoon; 5–4 johto-osuma syntyi vain 1.43 ennen loppusummeria.

Suomi otti maalivahti Jari Paavolan kaukalosta ja kuudentena pelaajalle kentälle luisteli Juha Huikari. Päävalmentaja Alpo Suhonen ja apuvalmentaja Rauno Korpi olivat antaneet selkeän ohjeen: ”suoraan maalille ja hässäkkä”. Ihan maalille asti Huikari ei ehtinyt, kun Jarmo Mäkitalo syötti kaukalon ainoalle vapaalle pelaajalle, ja Huikari veti vauhdista tasoituksen 5–5 vain 11 sekuntia ennen erän loppua.

Viides erä pelattiin sitten sudden death  -periaatteella: ensimmäisenä maalin tehnyt on voittaja. Ajassa 81.42 Jari Kurri iski ottelun voittomaalin lähietäisyydeltä. Suomi oli tasoittanut kolme kertaa erien viimeisellä minuutilla, ja 6–5 voittomaali oli ainoa hetki, kun Suomi ottelua johti – ja samalla voitti.

Toimittaja Lauri Karppinen totesi Suomen Urheilulehdessä, että ” Vihdoin viimein alkaa mieleen hiipiä ajatus, että ehkäpä Suomella sittenkin on joskus sanansa sanottavana miesten maailmanmestaruusmitaleja jaettaessa”. Tästä alkoikin jokavuotinen miesten arvokisamitalin odotus, joka päättyi kymmenen vuotta myöhemmin Calgaryn vuoden 1988 olympiakisojen hopeamitaliin.

2015: Somemyrskyn silmässä

”Pitkämäen valinta oli täysi farssi”, pauhasi somekansa tammikuussa 2016, kun MM-pronssille edellisenä kesänä heittänyt Tero Pitkämäki oli valittu urallaan kolmatta kertaa vuoden urheilijaksi. Monet twitteristit pitivät valintaa osoituksena perinteisiin lajeihin kumartavien urheilutoimittajien konservatiivisuudesta ja ymmärtämättömyydestä.

Kun laihan urheiluvuoden satoa mittailtiin Urheilugaalaa varten, MM-Pekingin lisäksi Pitkämäen puolesta puhuivat otteet Timanttiliigassa. Kesällä 2015 keihään kansainvälinen tulostaso oli kivenkova. Rahaliigan palkinnoille hamuilivat Pitkämäen ja Antti Ruuskasen lisäksi muun muassa Tšekin Vítezslav Veselý, nousevat saksalaistähdet Thomas Röhler ja Johannes Vetter, Egyptin Ihab Abdelrahman sekä 90 metrin kerhoon kesän aikana liittyneet Kenian Julius Yego ja Trinidad ja Tobagon Keshorn Walcott.

Kokonaiskisan voitto ratkesi liigan finaalissa syyskuussa. Tero Pitkämäki sinkosi Brysselissä keihäänsä voittoon riittäneisiin lukemiin 87,37, ja kun väsynyt Veselý jäi kuudenneksi, Pitkämäki kruunattiin ensimmäisenä suomalaisena lajinsa ykköseksi Timanttiliigassa. Juhlahumulle hetkellisen varjon loi 40 000 dollarin ohella palkintona ollut ”Timanttipokaali”, sillä Suomen verottaja olisi palkinnut aidon timantin vastaanottamisen mittavilla mätkyillä. Timantti paljastui onneksi lasiseksi.

Myrskyn silmässä oli tyyntä. ”Pidetään urheilijat huolta, ettei tätä voiteta enää pronssimitalilla”, kommentoi Pitkämäki vaatimattomaan tyyliinsä tietäen hyvin, että valinnan taustalla kiilteli pronssin lisäksi timantti.

Kuva: SUL/Mika Kanerva

1926: Pelakkaa pojat!

Tamperelainen tehtailija ja luistelumies Yrjö Salminen hikosi taakkansa alla. Hän kantoi mailoja, eikä aivan mitä tahansa pelivälineitä. Ne oli hankittu ulkomailta. Mailat hän vei seuransa Tampereen Pyrinnön jääpalloharjoituksiin tapaninpäivänä 1926. Hän heitti mailanipun jäälle ja huudahti: ”Pelakkaa pojat!”

Näin alkoi Suomessa kanadalaismallinen jääkiekko. Salminen ei ollut hankkinut mailoja hyvää hyvyyttään. Luisteluratojen käytöstä oli riidelty pitkään jääpalloilijoiden ja luistelijoiden välillä. Salminen oli ulkomaanmatkoillaan tutustunut jääkiekkoon ja todennut sen tarvitsevan pienemmän jään kuin jääpallo. Siispä jääkiekko Suomeen ja sitä kautta jääkentille lisää tilaa luistelulle!

Juonessa oli mukana pariluistelun olympiavoittaja Walter Jakobsson. Luistinliitto otti virallisesti jääkiekon ohjelmakseen 1927. Jääpalloa hallinnoiva Suomen Palloliitto ei halunnut antaa uutta lajia Luisteluliitolle vaan järjesti 1928 jääkiekko-ottelun Ruotsia vastaan. Lopulta sovinnon tehneet liitot perustivat tammikuussa 1929 Suomen Jäähockeyliiton, nykyisen Jääkiekkoliiton.

2008 Tiitu ratkaisee ja ja ja…!

”Ruotsi on voittanut salibandyn maailmanmestaruuden”, kuultiin urheilu-uutisten lukijan lakonisella äänensävyllä kuudesti peräkkäin vuosina 1996–2006. Suomen miehet eivät voineet mitään lajia dominoineelle naapurimaalle. Kunnes tuuli kääntyi Prahassa vuonna 2008.

Suomalaiset aloittivat MM-finaalin pyörremyrskyllä, jollaista Ruotsin maajoukkue ei ollut ennen kokenut arvokisoissa. Suomi johti avauserän jälkeen jo lupaavasti 4–0. Salibandyssa suurikin ero on otettavissa nopeasti kiinni. Keltasininen joukkue kuroi eron umpeen maali maalilta, ja viimeisessä erässä peli näytti kääntyvän jälleen kerran sinivalkoisen Suomen tappioksi. Ruotsi nousi kahden maalin johtoon.

Vaihtopenkin lepopäädystä peliin mukaan nostettu Lassi Vänttinen kavensi eron jo yhteen maaliin. Jopa Mika Kohonen, maailman parhaaksi pelaajaksi tituleerattu salibandyprofessori, puristi mailaa jännityksestä ja epäonnistui rangaistuslaukauksessa kolmannen erän loppupuolella. Lopulta Vänttinen ampui loppuottelun kolmannella maalillaan Suomen tasoihin ja peli päätyi jatkoajalle.

Viiden minuutin kohdalla Ruotsin hyökkäys päättyi Henri Toivoniemen torjuntaan. Vain muutamassa sekunnissa pallo oli kentän toisessa päädyssä Rickie Hyvärisellä, joka syötti avopaikkaan maalin vasemmalle kulmalle täysin vapaana olevalle Tero Tiitulle. Yleisradion selostaja meni sanattomaksi. Salibandy siirtyi uuteen aikakauteen. Ruotsi oli lyöty. Suomi oli uusi maailmanmestari!

1956: Kaksi lahjaa Suomelle

Vuoden 1956 kesäolympiakisat pidettiin vasta marras-joulukuun vaihteessa Australian Melbournessa, eteläisen pallonpuoliskon alkukesällä. Suomalaismenestys oli ollut laihanlaista kisojen lähestyessä loppuaan. Viimeinen valttikortti oli kreikkalais-roomalainen paini, jonka mitalit ratkaistiin 6. joulukuuta, Suomen itsenäisyyspäivänä. Ratkaisuotteluihin oli selviytynyt kaksi suomalaispainijaa.

Rauno Mäkinen hävisi höyhensarjassa (62 kg) ensin Neuvostoliiton Roman Dzeneladzelle tuomariäänin 1–2 mutta väänsi sitten pistevoiton Unkarin Imre Polyákista. Suomalaistoiveet riippuivat nyt Dzeneladzen ja Polyákin ottelusta. Mäkinen saisi kultamitalin vain siinä tapauksessa, että unkarilainen ottaisi pistevoiton mutta ei selkävoittoa, ja juuri näin tapahtui. Kaikki kolme painijaa päätyivät keskinäisissä otteluissaan tasapisteisiin, mutta Mäkinen oli edelliskierroksilta kerännyt vähiten miinuspisteitä.

Jos Mäkinen tarvitsi avukseen painimatematiikkaa, sarjaa ylempänä Kyösti Lehtonen ei jättänyt mitään sattuman varaan: turkkilainen Rıza Doğan kukistui ensimmäisessä ottelussa pistein, ja Unkarin Gyula Tóth lensi takavyöotteesta mattoon.

Uutinen kahdesta kultamitalista kantautui Suomeen sopivasti piristämään itsenäisyyspäivän viettoa. Pelastettu oli paitsi Suomen menestys Melbournessa myös painijoiden katkeamattomana vuodesta 1906 jatkunut kultaketju. Tämän jälkeen se tosin katkesi: seuraavaa olympiavoittoa saatiin odottaa 20 vuotta.

Kyösti Lehtonen Istanbulissa vuonna 1956

Rauno Mäkinen Istanbulissa vuonna 1956

1973: Vuoden urheilijaksi ensimmäisenä naisena

Mona-Lisa Pursiainen hallitsi yhdessä Riitta Salinin ja Pirjo Häggmanin kanssa pikajuoksumatkoja Suomessa 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun lopulle. Pursiaisen uran huippuvuosi oli 1973, jolloin hän voitti universiadikultaa Moskovassa 100 ja 200 metrillä. Jälkimmäisen matkan voittotulos 22,39 oli ylivoimainen Suomen ennätys, jota ei ole kyetty rikkomaan vieläkään. Silloisesta maailmanennätyksestä hän jäi vain sekunnin sadasosan. Samana vuonna Pursiainen valittiin ensimmäisenä naisena Vuoden urheilijaksi.

Pursiainen edusti Suomea olympialaisissa kaksi kertaa: Münchenissä 1972 ja Montrealissa 1976. Mitalisijoille hän ei kuitenkaan näissä kisoissa juossut, ja parhaimmat vuodet osuivat olympialaisten väliin. Vuoden 1974 EM-kisoissa Roomassa Pursiainen voitti hopeaa 4 × 400 metrin viestissä ja pronssia 200 metrillä. SM-kultaa hän voitti kaikkiaan 14 kertaa.

Kruunupyystä lähtöisin olleen Pursiaisen menestyksen salaisuus oli ahkera harjoittelu: hänen kerrotaan harjoitelleen jopa kolmanneksen enemmän kuin miespikajuoksijat tuohon aikaan.

1959: Ruotsi kaatuu ensimmäisen kerran

Yli 5 000 suomalaista tuli seuraamaan Helsingin Nordenskiöldinkadun Jäästadionille jääkiekko ottelua, jonka tuloksen odotettiin olevan totuttu. Ruotsi voittaisi jälleen kerran Suomen ja vielä B-miehistöllään.

Katsomojen reunoilla palaneet tervapadat antoivat hieman lämpöä. Pakkasta ei sentään ollut kuin neljä astetta. Yllättäen suomalaisten peli lämmitti katsojat. Suomi piti vauhtia ja ahkeralla karvauksella esti ruotsalaisten hyökkäyksiä.

Ensimmäisen erän lopussa koitti pettymys. Ruotsi meni puolitoista minuuttia ennen erätaukoa johtoon kesken Suomen painostuksen.

Kanadansuomalaisen valmentajan Viljo ”Joe” Wirkkusen johdolla Suomi jatkoi samalla taktiikalla, joka tuotti toisen erän lopussa Raimo Kilpiön tasoituksen.

Kolmas erä oli suomalaisten näytöstä. Teppo Rastio, Seppo Vainio ja Pertti Nieminen onnistuivat maalinteossa. Kun Esko Niemi piti maalissa pintansa, Suomi voitti Ruotsin ensimmäisen kerran ja vielä selvin numeroin 4 - 1.

Seuraavana päivänä Suomi murskasi Ruotsin 6 - 0 Tampereella. Parkkiintuneimmatkin jääkiekkoäijät itkivät laulaessaan Maamme-laulua. Ilta päättyi ilotulitukseen.

1918: Kohtalokas kokous

Keväällä 1918 käyty sisällissota iski syvän haavan Suomen urheiluelämään. Monet työläisurheiluseurat olivat osallistuneet aktiivisesti taisteluihin punaisten joukoissa. Voittaneiden puolella urheiluväki oli ollut keskeisesti järjestämässä suojeluskuntia ja niiden pohjalta rakennettua valkoista armeijaa.

Sovinnolle ei jäänyt juuri sijaa, kun Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) keskushallinto käsitteli 24.11.1918 kapinaan osallistuneiden työläisurheilijoiden ja heidän seurojensa erottamista liitosta. Jyrkimmin esiintyi Kustaa Eemil Levälahti, jonka mielestä ”parempi on pitää liitossa vaikka vain 2000 kelpo urheilijaa kuin 20 000 huonoa, joista ei kukaan tiedä, mistä puuhista heidät vielä tapaa.” Armahduksen puolesta puhunut Eino Pekkala jäi vähemmistöön, kun kokous päätti äänin 265–61 erottaa liitosta ne seurat, joiden jäsenistä yli puolet oli tuomittu osallistumisesta kapinaan. Lisäksi erotettiin äänin 274–35 ne yksityiset jäsenet, jotka oli tuomittu menettämään kansalaisluottamuksensa kapinaan osanotosta.

Päätöksellä oli pitkät jäljet. Erotetut seurat perustivat tammikuussa 1919 Työväen Urheiluliiton (TUL), jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Eino Pekkala. K. E. Levälahti teki pitkän uran valkoisen Suomen urheilujohdossa. SVUL:n ja TUL:n välit pysyivät jäisinä aina talvisotaan saakka ja kylminä kauan sen jälkeenkin. Kun sekä Levälahdelle että Pekkalalle vuonna 1949 myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi, edellinen ei saapunut sitä vastaanottamaan.

Levälahti (vas.) ja Pekkala eivät tehneet sovintoa vielä vanhoilla päivilläänkään.

1977: Käry kotikisoissa, osa 2

Kolme kertaa suomalaisten kotikisoja on varjostanut iso dopingskandaali. Ensimmäisen kerran kolahti jääkiekon MM-kisoissa 1974. Leijonien maalivahdin Stig Wetzellin efedriinikäryn seurauksena Suomi menetti kiekkohistoriansa ensimmäisen MM-mitalin. Parhaiten on muistissa MM-Lahti 2001, kun kuusi suomalaishiihtäjää jäi kiinni kotikisojen dopingtesteissä. Väliin osui vähemmälle huomiolle jäänyt yleisurheilijoiden kärykohu vuonna 1977.

Suomi palasi 1970-luvulla yleisurheilussa lähes suurvallaksi. Dopingin suhteen Suomessa tuskin oltiin sen enemmän tai vähemmän syyllisiä kuin muualla. Ennen Montrealin olympialaisten esikisoja 1975 päätyi julkisuuteen Suomen Olympiakomitean kirje, jossa muistutettiin, että hormonikuureja ottaneiden pitää muistaa varoaika ennen dopingtestiä.

Suomalaiset selvisivätkin puhtain paperein niin esikisojen kuin kesän 1976 olympiakisojen testeistä. Helsingissä järjestetyssä yleisurheilun Euroopan cupin finaalissa elokuussa 1977 ei oltu enää yhtä onnekkaita. Kiekonheittäjä Markku Tuokko, keihäänheittäjä Seppo Hovinen ja korkeushyppääjä Asko Pesonen jäivät dopingtestissä kiinni anabolisen steroidin käytöstä. Myöhemmin he kertoivat luottaneensa, että ennen kisaa pidetty 16 päivän tauko hormonikuurissa riittäisi läpäisemään testit.

Suomalainen laboratorio teki odotettua parempaa työtä. Kolmen suomalaisurheilijan jääminen kiinni todisti puolueettomuudesta. Ammattitaidon huippua puolestaan osoitti naisten kuulantyönnön kuningattaren, DDR:n Ilona Slupianekin käry. Kyseessä oli DDR:n dopingpainotteisen urheiluhistorian ainoa positiivinen testinäyte.

1998: ”Mika Häkkinen on maailmanmestari!”

Formula 1-kausi vuonna 1998 oli alusta alkaen kahden kauppa. Korkeimmalle korokkeelle nousivat vuoron perään McLarenilla ajava Mika Häkkinen ja Ferrarin ykköskuljettaja Michael Schumacher.

Kilpailu voitosta oli kova paitsi kilparadoilla myös ratojen ulkopuolella. Tallien ja kuskien lisäksi formulasoppaa hämmensivät rengasfirmat, kannattajat ja media. Taustakohusta huolimatta Häkkinen vaikutti rauhalliselta ja kertoi päässeensä aloittamaan kauden ”unelma-autolla”.

Italiassa ajetun, kolmanneksi viimeisen osakilpailun jälkeen ajajat olivat tasapisteissä. Saksan Nürburgringillä ajetusta Luxemburgin kisasta tuli kauden ehkä tiukin taistelu ennen Japanin päätöskisaa. Virheettömään suoritukseen yltänyt Häkkinen näytti kylmähermoisuutensa viemällä voittopisteet itsevarman Schumacherin nenän edestä.

Japanin Osakassa 1.11.1998 käydyssä päätöskilpailussa asetelma oli edelleen jännittävä. Mahdollisuus maailmanmestaruuteen oli molemmilla kuljettajilla. Kaksintaistelu alkoi Schumacherin kannalta huonosti: hän menetti paalupaikkansa auton moottorin sammuttua. Lopullisesti mestaruushaaveet kariutuivat 31. kierroksella rengasrikkoon. Häkkinen sai ajaa ensimmäiseen Formula 1 -maailmanmestaruutensa johtaen kisaa alusta loppuun.

Kuva: Urheilumuseo/Giuliano Bevilacqua

2000: Isot kengänjäljet

Lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 2000 tehtiin suomalaista urheiluhistoriaa Atlanta Hawksin kohdatessa NBA-kauden avausottelussaan Charlotte Hornetsin. Kotijoukkueen sentterinä aloittanut Hanno Möttölä sai 31 minuuttia peliaikaa, teki kymmenen pistettä ja otti viisi levypalloa Hawksin hävitessä 82–106. Möttölästä tuli näin ensimmäinen suomalaispelaaja maailman kovimmassa koripalloliigassa.

Hanno Möttölä aloitti koripalloilun Käpylän Panttereissa, mistä tie vei Helsingin NMKY:n junioreihin. 209-senttiseksi venyneen nuorukaisen taidot huomattiin pian Yhdysvalloissakin, ja vuonna 1996 hän aloitti opinnot Utahin yliopistossa, kuuluisassa koripalloahjossa. Valmentaja Rick Majerusin vaativassa koulussa Möttölästä kehkeytyi neljän vuoden aikana yksi yliopistoliigojen arvostetuimmista isoista laitahyökkääjistä. Keväällä 1997 Utah eteni valtakunnallisen mestaruusturnauksen loppuotteluun saakka. Möttölä teki 15 pistettä Utahin hävitessä Kentuckylle 69–78.

Viimeisen yliopistovuoden loukkaantumiset heikensivät Möttölän asemia vuoden 2000 NBA-varauksessa. Atlanta Hawks valitsi hänet toisella kierroksella numerolla 40. Möttölän NBA-ura jäi lopulta kahden vuoden mittaiseksi: tilille kertyi 155 ottelua Hawksissa pistekeskiarvolla 4,6. Taival jatkui Euroopan kirkkaimmilla parketeilla Espanjan, Italian, Venäjän, Liettuan ja Kreikan huippuliigoissa sekä Suomen maajoukkueessa, josta Möttölän tuella tuli arvokisojen vakiokävijä. Pelaajauransa jälkeen Möttölä on toiminut juniorivalmentajana kirkkaimpana tähtenään hänen jälkiään NBA-areenoille seurannut Lauri Markkanen.

2010: Lökäpöksyt valokeilassa

Lumilautailijat eivät asetu helpolla suomalaisen urheilijan perinteiseen muottiin. Ryppyotsainen voitontavoittelu ja tinkimätön treeni ovat kaukana lajin ytimestä: suuri osa huippulaskijoista keskittyy pelkästään elokuvien kuvaamiseen ja vapaalaskuun. Lumilautailijat ovat kuitenkin kuuluneet Suomen suurimpiin mitalitoivoihin siitä lähtien, kun lajia nähtiin ensimmäisen kerran olympianäyttämöllä Naganossa 1998.

Vancouverin olympialaisissa 2010 Suomen lumilautailujoukkueen muodostivat lumikouruun osallistuneet Janne Korpi, Ilkka-Eemeli Laari, Markus Malin ja Peetu Piiroinen sekä parisuurpujottelussa kilpaillut Ilona Ruotsalainen. Eniten odotettiin Piiroiselta, joka oli edellisenä vuonna voittanut arvostetun TTR-kiertueen.

Piiroinen lunasti odotukset tyylipuhtailla ja rohkeilla finaalilaskuilla, jotka riittivät hopeamitaliin. Kansainvälisesti suurimman huomion sai supertähti Shaun White, joka voitti ylivoimaisen esityksen jälkeen toisen peräkkäisen olympiakultansa. Piiroinen oli hopeamitalillaan Suomen menestynein urheilija Vancouverissa.

Kuva: Urheilumuseo/Giuliano Bevilacqua

1923: Kun Nurmi uhkasi liittyä Työväen Urheiluliittoon

Paavo Nurmen ja Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) välit tulehtuivat kesällä 1923. SVUL:n urheilujaosto oli eturivin urheilijoitaan kuulematta määrännyt, etteivät suomalaiset yleisurheilijat saa kilpailla koko kesänä ulkomailla. Tällä haluttiin turvata mahdollisimman laadukas harjoittelu ennen seuraavan vuoden Pariisin olympiakisoja. Ainoa poikkeus olivat Göteborgin kilpailut.

Paavo Nurmelle tällaiset määräykset eivät sopineet. Hän lähti vastoin SVUL:n urheilujaoston lupaa kesäkuussa Norjaan luvaten vielä kilpailla myöhemmin Tukholmassa ja syksymmällä matkustaa jopa Yhdysvaltoihin saakka.

Pelkästään Norjan matkasta aiheutui kova riita. Nurmi uhkasi liittyä Työväen Urheiluliittoon. Hän otti yhteyttä Työväen Urheilulehden vastaavaan toimittajaan Väinö Koivulaan kirjoittaakseen selkkauksesta. Koivula oli kuitenkin kesälomalla, eikä kirjoitusta näin ollen julkaistu.

Nurmen uhkaus tepsi. Liitto päästi hänet kilpailemaan Norjaan ja lievensi muutoinkin tiukkaa linjaansa ulkomaan matkoihin. Yhdysvaltoihin Nurmi ei sentään päässyt lähtemään. No, ei häntä nähty Göteborgissakaan. Nurmi kulki omia polkujaan.

1981: Naisjohtajia herrakerhoon

Vuonna 1981 tapahtui kauan odotettu muutos, kun Kansainvälisen olympiakomitean jäseniksi valittiin ensimmäiset naiset, Suomen Pirjo Häggman ja Venezuelan Flor Isava-Fonseca.

Heidät valittiin erityisesti siksi, että KOK:lla oli tarve saada naisjäseniä. Häggmanin jäsenyys edusti suoraan olympiakilpailijoita. Kova pikajuoksutausta ja nuori ikä tekivät hänestä poikkeuksen muutenkin kuin sukupuoleltaan KOK:n jäsenistössä. 30-vuotiaana hän oli KOK:n nuorin jäsen.

Paavo Honkajuuri, jonka tilalle Häggman valittiin, oli keskustellut asiasta KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranchin kanssa. Samaranch lupasi, että suomalainen naisjohtaja valitaan, mikäli Honkajuuri löytää seuraajakseen sopivan sellaisen.

Suomalaiset pohtivat Honkajuuren johdolla ehdokkaaksi esimerkiksi Marjatta Väänästä ja Jane Erkkoa, kunnes Jukka Uunila nosti esiin Häggmanin nimen.

Pirjo Häggman oli KOK:n jäsen vuoteen 1999 saakka. Hän erosi, koska Salt Lake Cityn valintaan olympiakaupungiksi liittyi laaja lahjusskandaali, johon myös Häggman yhdistettiin. Ero oli hätiköity ja Häggman katui sitä. Peter Tallberg totesi, että Häggmanin eron aiheutti ennemmin median luomat paineet kuin väärinkäytökset.

1921: Suomen kansallispeli syntyy

Lauri ”Tahko” Pihkala näki ensimmäisen baseball-ottelunsa Bostonissa vuonna 1907. Tahkon mielestä baseball oli yksitoikkoinen peli: vaikeiden laakasyöttöjen vuoksi suurin osa lyönneistä oli huteja, eikä kentällä tapahtunut juuri mitään. Jotain hyvääkin pelissä täytyi olla, koska se innosti sekä pelaajia että yleisöä. Niinpä Tahko alkoi kehittää uutta peliä yhdistäen perinteiseen pystysyöttöä käyttävään kuningaspalloon baseballin parhaina pitämiään ominaisuuksia. Työn tuloksena syntyi pitkäpallo.

Tahkon mielestä pitkäpallo oli kuitenkin taktisesti köyhää, joten hän jatkoi kehitystyötään. Hän julkaisi uuden pelin ensimmäiset säännöt ja kenttäpiirroksen Suomen Urheilulehdessä 6.10.1921 artikkelissaan ”Pitkäpallosta vielä pitemmälle”.  Pitkäpallosta pidemmälle Tahko oli päässyt muun muassa omaksumalla baseballista ajolähdön ja pesät eli kotipesän lisäksi kolme ulkopesää. Pesäpallo oli syntynyt.

Pesäpallon Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäisen kerran seuraavana vuonna. Voittajaksi selviytyi Helsingin Pallonlyöjät (kuvassa), joka voitti myös pitkäpallon viimeisen Suomen mestaruuden vuonna 1921.

1967: Korishuumaa uudessa jäähallissa

Helsingin upouudessa jäähallissa järjestettiin koripallon EM-kisat syksyllä 1967. Urheilulehdessä oltiin huolestuneita Suomen maineesta kisajärjestäjänä. Levyistä koottu pelikenttä ei ollut tasainen, ja lattialle tippui katon taljakoneista öljyä. Koritelineet olivat ”skandaalimaisessa kunnossa”. Koriverkot hajosivat jo ensimmäisissä harjoituksissa.

Päävalmentaja Kalevi Tuomisen mielestä kotikenttäetua ei ollut, sillä joukkue oli päässyt harjoittelemaan jäähallissa liian vähän. Leirityksen alussa hän harkitsi luopumista tehtävästään pelaajien huonon kunnon vuoksi.

Harjoittelun ansiosta Suomi nousi uudelle tasolle ja voitti kovasti taistellen kuudesta ensimmäisestä pelistä neljä. Julkisuudessa spekuloitiin sijoittumisesta jopa neljän parhaan joukkoon. Tappiopeleissäkin pelattiin loistavasti, vaikka pisteiden teko jäi liikaa Kari Liimolle ja Jorma Pilkevaaralle. Levypalloja napsinut Veikko Vainio valittiin tähdistöjoukkueeseen. Joukkuehengeltään yhteen hitsautunut Suomi oli hienosti kuudes, Länsi-Euroopan paras.

1988: Viimeisellä voittoon

Suomi lähti vahvalla kolmikolla Soulin olympiakisoihin 1988 puolustamaan miesten keihäänheiton kultamitalia, jonka Arto Härkönen oli voittanut neljä vuotta aiemmin Los Angelesissa. Nuori Kimmo Kinnunen oli vielä tulevaisuuden mies, mutta Seppo Räty oli kruunattu maailmanmestariksi Roomassa 1987. Eniten odotettiin kuitenkin Tapio Korjukselta, joka 27-vuotiaana oli noussut elämänsä kuntoon saatuaan kerrankin harjoitella vammoista vapaana. Lapuan Virkiää edustava Korjus oli juuri tehnyt SE-tuloksen 86,50, jota pidemmälle oli maailmalla heittänyt vain ME-mies Jan Železný.

Karsintakilpailu harmaannutti hiuksia kotikatsomoissa, kun sekä Räty että Korjus ylittivät rajan vasta kolmannella heitollaan. Loppukilpailussa Korjus piti ohjia kahden kierroksen jälkeen avauskaarellaan 82,74, mutta hän jätti kaksi seuraavaa heittoaan tekemättä reiteen iskeneen kivun vuoksi. Räty siirtyi kärkeen kolmannella kierroksella (83,26), mutta neljännellä Železný heitti ohi molempien suomalaisten (83,46). Venyttelyllä ja jääpusseilla jalkaansa hoitanut Korjus palasi viidennellä kierroksella heittopaikalle, mutta yritys epäonnistui pahasti. Železný paransi viimeisellään tulokseen 84,12 ja puolittain juhli jo voittoa. Suomeen näytti tulevan hopeaa ja pronssia.

Vaan vielä oli Korjuksella yksi heitto jäljellä. Keihäs irtosi 196-senttisen miehen kädestä räväkästi ja kantoi tšekinkin kaarta pitemmälle. Kun valotaululle välähtivät numerot 84,28, Korjus juoksi kentän halki kättelemään korealaiset mittamiehet. Hänen kultamitalinsa jäi Suomen ainoaksi Soulin kisoissa, ja se on edelleenkin Suomen viimeisin olympiavoitto miesten keihäänheitossa. Olympiavuosi 1988 jäi Tapio Korjuksen ainoaksi ehjäksi kilpailukaudeksi: hän lopetti uransa jo vuoden kuluttua. Kuudentoista sentin erolla hopealle Soulissa jäänyt Jan Železný otti voiton kolmissa seuraavissa olympiakisoissa.

1982: Keke

Suomessa pilkahteli vuonna 1982 merkkejä modernista. Helsingin metro aloitti toimintansa ja joululahjoista odotetuin oli Commodore 64 -tietokone. Myydyimpänä automallina sentään pysytteli Lada.

Kilpa-autojen kuninkuusluokan, formula ykkösten, kuuma uutuus oli turbo. Ferrarin ja Renaultin turbomoottoreista ruuvattiin tehoa satakin hevosvoimaa enemmän kuin vanhoista ahtamattomista V8-moottoreista. Toisaalta turbomoottorit eivät tahtoneet kestää.

Suomessa F1 oli yhtä kuin Keijo ”Keke” Rosberg. Aiemmilla neljällä formulakaudellaan hän oli saavuttanut vain kerran MM-pisteitä, ja valtaosa kisoista oli päättynyt karsiutumiseen tai keskeyttämiseen. Keken itsevarma esiintyminenkin ärsytti vaatimattomia hiihto- ja juoksusankareita ihaillutta kansaa.

Kaudella 1982 asetelma muuttui. Vanhaa oli vain Williams-tallin autojen luotettava Cosworth-moottori, joka kiidätti Rosbergin 15 GP:ssa kuudesti palkintokorokkeelle. Keskeytyksiä tuli enää vain kolme. Dijonin radalla Ranskassa Keke Rosberg teki 28. elokuuta 1982 suomalaista urheiluhistoriaa voittamalla MM-osakilpailun ja nousemalla samalla MM-sarjan kärkeen.

Vuoden viimeinen osakilpailu ajettiin Las Vegasissa kasinon parkkipaikalla. Keke ajoi Williamsinsa ruutulipulle viidentenä, mikä riitti maailmanmestaruuteen. Historiallinen F1-mestaruus puolestaan tuotti Keke Rosbergille valinnan Vuoden urheilijaksi – ensimmäisenä moottoriurheilun edustajana.

2016: Paralympiasankarista Vuoden urheilija

Ennen Ateenan olympiakisoja 2004 Suomi ei ollut jäänyt kertaakaan ilman kultamitalia, kun joukkue oli lähetetty kesäolympialaisiin. Ateenasta kulta jäi saamatta. Olympiakisojen jälkeen samoilla areenoilla järjestettävissä paralympialaisissa Leo-Pekka Tähti kelasi pyörätuolillaan T54-luokan voittoon sekä 100 että 200 metrillä. Vuoden urheilija -äänestyksessä 2004 Urheilutoimittajain liiton jäsenet arvostivat paralympialaisten tuplavoittaja Tähden vuoden kuudenneksi parhaaksi urheilijaksi.

Pekingin olympialaisissa 2008 Satu Mäkelä-Nummela voitti trap-ammunnassa kultaa ja vei myös Vuoden urheilija -äänestyksen nimiinsä. Leo-Pekka Tähden paralympiakulta 100 metrillä riitti äänestyksen yhdeksänteen sijaan. Lontoossa 2012 suomalaiset jäivät toisen kerran olympiahistoriassa ilman kultaa. Tähti puolestaan voitti kolmannen kerran paralympialaisten 100 metrin kelauksen ja nousi Vuoden urheilija -ennakkosuosikeihin. Tuloksena oli äänestyksen kolmossija, tosin eniten ykkössijoja saaneena.

Rio 2016 jätti suomalaiset olympiaurheilijat jälleen ilman kultaa. Paralympialaisten kultaketjun jatkumisesta vastasi Leo-Pekka Tähti. Porilainen kelasi 100 metrillä neljännen peräkkäisen paralympiavoiton. Tammikuussa 2017 hän aloitti itsenäisyyden juhlavuoden tuulettamalla Urheilugaalassa Vuoden urheilija -äänestyksen voittoa, historian ensimmäisenä paralympiaurheilijana.

Paralympiakomitea/Harri Kapustamäki

1954: Ruotsin tappaja

Voitto Hellstén (1932–1998) oli 1950-luvun suomalainen pikajuoksijasuuruus. Olympiapronssi (Melbourne 1956) sekä EM-hopea- ja pronssimitalit (Bern 1954) nostivat hänet lajin eliittiin.
Suomalaiseksi pikamatkojen juoksijaksi arvokisamenestys oli erinomainen, mutta parhaiten Hellstén on jäänyt mieleen armottomana maaottelutaistelijana – Ruotsin tappajana.

Hellsténin panos pitkän viestin ankkuriosuudella 1954 ratkaisi maaotteluvoiton Suomen hyväksi ikimuistoisella tavalla. Pistetilanne ennen viimeistä lajia, 4 x 400 metrin viestiä, oli niukasti Suomen hyväksi 202–200. Jos Suomi häviäisi viestin, voittaisi Ruotsi koko maaottelun yhdellä pisteellä.

Viesti oli hyvin tasaväkinen ja ankkurit Hellstén ja Elofsson lähtivät rinta rinnan viimeiselle osuudelle. Loppukaarteessa Hellstén oli kotiyleisön suureksi riemuksi vahvempi, ja tuli selvänä ykkösenä maaliin. Suomi voitti maaottelun pitkän viestin jälkeen pistein 207–202. Tästä alkoi Suomen 11 vuotta kestänyt voittoputki Ruotsista.

1994: ”Mamma mia, mikä uinti!”

Jani Sievinen tuli Rooman MM-kilpailuihin suosikkina vuonna 1994. Barcelonan olympialaisten neljännen sijan jälkeen hän ei ollut hävinnyt 200 metrin sekauinnissa kenellekään. Eikä näin käynyt Roomassakaan. Ensimmäisen käännöksen jälkeen Sievinen lipui vastustamattomasti eroon muista. Sievinen murskasi matkan maailmanennätyksen yli sekunnilla. Jopa tv-selostaja Mauri Myllymäki häkeltyi suomalaisuimarin ylivoimasta: ”Mamma mia, mikä uinti!”

Sievinen dominoi sekauintia lopulta koko olympiakisojen välisen ajan voittaen peräti 39 peräkkäistä 200 metrin kisaa. Voittoputki kattoi MM-kullan ohella kahdet EM-kilpailut. Atlantan vuoden 1996 olympiakisojen lähestyessä Sievinen oli sekauintien suosikki, mutta toisin kävi.

Kisoissa moni pieni asia meni pieleen, ja pettymyksekseen Sievinen oli lopulta päämatkallaan hopealla. Suomen kaikkien aikojen paras saavutus olympiauinneissa tuntui uimarista epäonnistumiselta. Sieviselle kertyi uraltaan valtava kasa arvokisamitaleja, mutta olympiakisoista Atlantan hopea jäi ainoaksi mitaliksi.

Kuva: Urheilumuseo/Giuliano Bevilacqua

2013: Koperin trilleri

Suomen ja Venäjän alkusarjan ottelua koripallon EM-kisoissa 2013 on jäljellä kolme sekuntia. Venäjä johtaa niukasti 67–65 ja on etenemässä kohti voittoa ja paikkaa jatkopeleissä. Viime hetkillä Venäjän tähtipelaaja Aleksei Šved tekee kohtalokkaan virheen: hän rikkoo vaarattomassa tilanteessa Suomen kokeneinta pelaajaa Hanno Möttölää. Suomi-koriksen legenda upottaa kylmäverisesti molemmat vapaaheittonsa, ja edessä on jatkoaika.

Suomen koripallomaajoukkueen nousu kohti Euroopan huippua alkoi vuoden 2011 EM-kisoista, ja kaksi vuotta myöhemmin Sloveniassa nousukausi jatkui. Suomen alkulohkon otteluita Koperiin saapui seuraamaan tuhansia suomalaisfaneja, jotka nostattivat kansainvälistäkin huomiota saaneen fani-ilmiön.

Suomen ja Venäjän välisen jännitysnäytelmän ratkaisu nähtiin vasta toisella jatkoajalla. Susijengi eteni voittoon lukemin 86–83 ja varmisti jatkopaikkansa jo ennen alkulohkon päätöspeliä Kreikkaa vastaan. Jatkolohkossa suurmaat Kroatia ja Espanja olivat liian kovia, mutta isäntämaa Slovenia kaatui komeasti. Lopputuloksissa Suomi oli hienosti yhdeksäs.

Kuva: Tytti Nuoramo

1929: Urheilua livenä!

Urheilumedia toimi jo alkuvaiheissaan myös sähköisenä. Kilpaurheilun aate olympiakisoineen alkoi levitä 1800-luvun lopulla, jolloin tulostietoa saattoi viestiä sähkösanomilla ja puheluilla lähes livenä. Ajantasaisia urheilu-uutisia saatiin Suomeen jo Tukholman olympiakisoista 1912. Lehtien toimitusten ikkunoihin kiinnitettiin sähkeitä ja niitä luettiin kadulle kokoontuneelle yleisölle.

Radiolähetykset mullistivat urheilun seuraamisen 1930-luvulla. Ensiaskeleet otettiin edellisen vuosikymmenen lopulla. Vuonna 1926 perustetun Oy Yleisradio Ab:n ensimmäinen urheilukilpailuselostus oli Yrjö Halmeen toimittama raportti vuoden 1927 Ruotsi–Suomi-yleisurheilumaaottelusta. Raportin saaminen kesti aikansa: Halmeen piti ensin palata Tukholmasta Suomeen.

Vuoden 1929 maaottelu järjestettiin Helsingissä Eläintarhan kentällä. Katsomon taakse oli rakennettu kaksikerroksinen avotorni, jonka pohjakerroksessa maaottelua selosti Suomen Yleisradioon Sulo Kolkka ja Ruotsin radiolle Sven Jerring. Kolkka selosti yksin koko kolmetuntisen lähetyksen, eivätkä edes kylmä tuuli ja sade estäneet historiallista suoritusta. Suomi oli siirtynyt suorien urheilulähetysten aikaan.

1931: Ensimmäinen allassankari

Suomalaisuimarit osallistuivat olympiakisoihin ensi kerran jo 1908, ja Arvo Aaltonen saavutti kaksi pronssimitalia Antwerpenissa 1920. Näinkin hyvä menestys oli yllättävää, sillä uimarit joutuivat harjoittelemaan ilmojen armoilla Suomen lyhyen kesän aikana. Olosuhteet paranivat vasta 1928, kun Helsingin Yrjönkadulla avattiin maan ensimmäinen uimahalli. 

Uuden hallin ahkerimpia käyttäjiä oli kotkalaissyntyinen Toivo ”Topi” Reingoldt, rintauinnin Suomen mestari, joka askeettisilla elintavoillaan erottautui muista edustusuimareista. Ankaran harjoittelun tulokset nousivat pintaan vuonna 1931. Reingoldt ui keväällä 500 metrin rintauinnin ME:n 7.36,8 ja myöhemmin 200 metrin Euroopan ennätyksen 2.47,9. Elokuussa Pariisin EM-kisoissa Reingoldt arasteli vielä 200 metrin alkuerissä Tourelles’n uimastadionin 14-asteista vettä, mutta loppukilpailussa hän piti komennon lähdöstä maaliin lyöden saksalaiset uhkaajansa yli kahdella sekunnilla.

Euroopan paras rintauimari herätti kiinnostusta myös Atlantin takana. Yhdysvaltain uimaliitto kutsui Reingoldtin kilpailukiertueelle ennen Los Angelesin olympiakisoja, mutta hän hylkäsi tarjouksen peläten matkan rasitusten heikentävän menestysmahdollisuuksiaan. Olympiakisoista tuli kuitenkin pettymys: Reingoldt lähti 200 metrin rintauintiin mitaliehdokkaana, mutta hän hyytyi semifinaalissa jääden erässään peränpitäjäksi.

Reingoldt pysyi Suomen uinnin ainoana arvokisavoittajana yli 60 vuoden ajan. Hänelle itselleen rakkain laji oli silti mäkihyppy: Lahden MM-kisoissa 1926 hän oli sijoittunut seitsemänneksi erikoismäen kilpailussa ja osallistunut myös yhdistettyyn hiihtoon. Toivo Reingoldt kaatui jatkosodan alkuvaiheissa vuonna 1941.  

  

2004: Kultaketju katkeaa

Suomalaisen olympiakultaketjun katkeamisen oli 2000-luvulle tultaessa estänyt jo monta kertaa viime hetken onnistuja. Roomassa 1960 vasta voimistelija Eugen Ekmanin yllätysvoitto hevosella toi Suomen ainoan kullan – päivää ennen olympialaisten päättymistä. Talvikisoissa kultamitalien sarja ehti päättyä jo Sapporossa 1972, mutta kesäkisoissa löytyi aina joku onnistuja. Suomen joukkueen ainoan olympiavoiton ottivat Soulissa 1988 Tapio Korjus keihäänheitossa, Barcelonassa 1992 Mikko Kolehmainen melonnassa ja Atlantassa 1996 Heli Rantanen jälleen perinnelajissa keihäässä.

Ateenan olympiakisoissa 2004 suomalaisvoittoa toivottiin ensin naisten ammunnasta. Maailmancupissa ennen olympialaisia osakilpailuvoiton ottaneen Maarit Lepomäen oli tyytyminen skeetin yhdeksänteen sijaan. Haulikkoammunnasta tuli kuitenkin hopeaa, kun Suomussalmen mies Marko Kemppainen ylsi kultamitalin uusintaan. Purjehtija Sari Multala puolestaan oli napsinut 2000-luvun alun arvokisoista viisi mitalia, joukossa sekä MM- että EM-kulta. Ateenassa tuuli kääntyi vastaiseksi. Viimeistään peräsimeen tarttunut muovipussi vei kultamahdollisuudet ja tuloksena oli viides sija.

Suomen viimeinen kultasauma Ateenan kisoissa koitti, kun Marko Yli-Hannuksela paini itsensä olympiafinaaliin. Kreikkalais-roomalaisen painin alle 74-kiloisten loppuottelua jännäsi paikan päällä suomalaisten kisaturistien kerma pääministeriä myöten. Uzbekistania edustanut vastustaja oli kuitenkin liian vahva. Suomen joukkue palasi Ateenasta saaliinaan kaksi hopeista mitalia. Kultaketju oli katkennut.

1966: Uinnin ensimmäinen naisten arvokisamitali

Uinnin EM-kisat järjestettiin vuonna 1966 Hollannin Utrechtissa. Suomi ylsi kisoissa kymmeneen finaalipaikkaan, mutta mitaleja saatiin kotiin viemisiksi vain yksi, kun Eila Pyrhönen ui pronssia 100 metrin perhosuinnissa. Voiton vei isäntämaan Ada Kok ja toiseksi sijoittui Länsi-Saksan Heike Hustede.

Marjaniemen Uimareita edustaneen Pyrhösen saavutusta tällä mielimatkallaan voidaan pitää erinomaisena, sillä valmentautuminen kilpailuihin oli alkanut vasta muutamaa kuukautta aiemmin. Merkittävän mitalista tekee se, että kyseessä oli Suomen ensimmäinen naisten arvokisamitali uinnissa. Miestenkin edellisestä mitalista oli kulunut jo hyvän aikaa: sen nimittäin saavutti Toivo Reingoldt 200 metrin rintauinnissa vuoden 1931 EM-kisoissa Pariisissa.

Pyrhösen pronssimitali jäi vuosikymmeniin ainoaksi naisuimarin pitkän radan arvokilpailuissa uimaksi mitaliksi. Vasta Hanna-Maria Seppälän maailmanmestaruus vuonna 2003 palautti suomalaisnaiset mitaleille.

1944: Sotakesän maailmanennätys

Neuvostoliiton suurhyökkäys oli kesäkuussa 1944 lähes murtanut Suomen puolustuksen. Heinäkuun puoliväliin mennessä puna-armeijan rynnistys oli saatu pysäytettyä ensin Viipurin länsipuolella, sitten Ihantalassa ja Vuosalmella. Elokuun puolivälissä oli torjuttu venäläisten viimeiseksi jäänyt hyökkäysyritys Ilomantsin korvessa.

Hämmästyttävän nopeasti sankariteot alkoivat siirtyä kilpakentille. Ilomantsin taistelut riehuivat vielä verisinä, kun Viljo Heino tavoitteli Helsingin Stadionilla 10 000 metrin juoksun maailmanennätystä. Talvisodassa jalkaan haavoittunut Heino juoksi kyllä toisena maailmassa kympin alle puolen tunnin, mutta Taisto Mäen ME-aika vuodelta 1939 jäi vielä voimaan.

Heino tiesi olevansa kunnossa, ja uusi yritys samalla radalla toi toivotun tuloksen. 25. elokuuta 1944 kellot pysähtyivät Viljo Heinolle ajassa 29.35,4. Maailmanennätys oli syntynyt. Jatkosotaa oli jäljellä vielä 11 päivää.

1946: Bislettin mitalikuuro

Ensimmäiset sodanjälkeiset yleisurheilun EM-kisat järjestettiin Bislett stadionilla Oslossa elokuussa 1946. Sykähdyttävimmät suomalaishetket koettiin jo kisojen avauspäivänä. Ennen kuulumatonta ei ollut menestys sinänsä vaan mitalisateen nopeus: Viljo Heino ja Helge Perälä ottivat kaksoisvoiton 10 000 metriltä vain minuutteja sen jälkeen, kun Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen olivat tehneet saman maratonilla.

Juoksujen päällekkäisyys johtui kisaohjelman myöhästymisestä: maratonjuoksijat olivat vielä matkalla, kun 10 000 metrin finaalin lähtölaukaus kajahti. Niinpä kun Hietanen juoksi ensimmäisenä maratoonarina stadionille, hän kohtasi kymppiä johtaneen Heinon, jonka juoksusuunta oli päinvastainen. Miesten tervehdys kruunasi jälleen yhden kestävyysjuoksun suomalaisen voimannäytteen.

Oman mausteensa juhliin toi se, että Heinon kilpaileminen oli kisojen alla epävarmaa ammattilaissyytösten takia. Toisin kuin Paavo Nurmen kohdalla aikoinaan, IAAF vapautti suomalaisen pannasta juuri ennen kisoja.

1945: Aurinkoa ja vastatuulta

Mirja Jämes seisoi palkintokorokkeen korkeimmalla kohdalla neljä kertaa Suomen ensimmäisissä naisten yleisurheilun SM-kisoissa.  Ne järjestettiin Turussa elokuun 22. päivänä vuonna 1945. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis, joskin tuulinen.  Jämeksen mestaruuslajit olivat 80 metrin aidat, pituushyppy ja 100 metrin juoksu. Lisäksi hän oli voittamassa 4 x 100 metrin viestijuoksun edustamansa seuran Jyväskylän Kisa-Tovereiden joukkueessa. Jämes oli kisojen menestynein urheilija.

Matka moninkertaiseksi suomenmestariksi oli ollut kivinen. Yleinen mielipide Suomessa oli laajasti naisyleisurheilua vastaan. Ymmärrystä ei tahtonut löytyä sen enempää suomalaisen urheiluelämän johtopaikoilta kuin lehdistönkään parista. ”Tahko” Pihkalan johdolla naisyleisurheilu leimattiin ikäväksi lieveilmiöksi, joka sai tuntemaan ylpeyttä siitä, että oli mies!

Tällä kertaa sanomalehdistö uutisoi naisten yleisurheilun SM-kisoista varovaisen positiivisesti, joskin niukasti.  Suomen Urheiluliiton vuosikirjaan naisten tuloksia ei myöskään kirjattu, mutta kirjan lopussa julkaistiin vuoden 1946 naisten yleisurheilun kisaohjelma ikään kuin lupauksena tulevasta.

1920: Kultaa hopeamitalistille

Antwerpenin olympialaisissa 1920 kreikkalais-roomalaisen painin kevyen sarjan kultamitalia ei ratkaistu molskilla, vaan sen kohtalosta päätti Suomen joukkueen johto. Suomella oli jokaisessa sarjassa sääntöjen sallimat kaksi painijaa. Kevyessä sarjassa maatamme edustivat Emil Väre ja Taavi Tamminen.

Suomelle haluttiin varmistaa sarjan kaksoisvoitto. Niinpä kovakuntoisemmaksi katsottu Tamminen suostuteltiin häviämään suomalaisten keskinäisessä kultamitaliottelussa sovinnolla Väreelle. Tämän jälkeen Tamminen joutui painimaan vielä kaksi tiukkaa kamppailua ennen kuin oli varmistanut hopeamitalin itselleen.

Suomalaiset lähtivät Antwerpenista kotiin ennen mitalien jakoseremonioita, ja urheilijat saivat palkintonsa vasta kotimaassa. Sopuottelun osapuolet palkittiin hiljaisuudessa antamalla Taavi Tammiselle olympiakultamitali ja Emil Väreelle voittajadiplomi. Väre säilyy myös kirjoissa olympiakultamitalistina, vaikka ei tuota mitalia haltuunsa saanut. Molempien miesten palkinnot ovat nykyisin Urheilumuseon kokoelmissa.

1963: Urheiluruutu – kansallinen instituutio

Suomalaisen urheilun ja Suomen Television eli STV:n suhde oli 1960-luvun alussa kireä. Talvella 1963 Suomen Urheiluliitto jopa haastoi Yleisradion oikeuteen yleisurheilun Ruotsi-maaottelun tv-korvauksista. Samana vuonna Hiihtoliitto ja Yle pääsivät jo sopimukseen, ja yleisurheilun televisiointikin normalisoitui parin vuoden kuluttua.

Vuosi 1963 jätti suomalaisen tv-urheilun historiaan pysyvän jäljen ennen muuta yhden ohjelman ansiosta. Vastaanottimissa välkkyi sunnuntai-iltana 18. elokuuta ohjelma nimeltä Urheiluruutu. Anssi Kukkosen ideoiman urheilukatsauksen ensimmäisen lähetyksen toimitti Seppo Kannas.

Aloitusuutisen aihevalinnallaan Urheiluruutu viitoitti tietä tulevaisuuteen. Hiihdon, yleisurheilun ja pesäpallon aikakaudella oli rohkea – mutta moderni – ratkaisu aloittaa rallilla ja Jyväskylän Suurajoilla. Historiallisen lähetyksen muita lajeja olivat jalkapallo, jousiammunta ja kiistakumppani yleisurheilu.

Kuva: YLE Elävä arkisto

1983: Voittoheitto viimeisellä

Yleisurheilun ensimmäiset maailmanmestaruuskisat järjestettiin Helsingissä elokuussa 1983. Isäntämaan mitalitili näytti pyöreää nollaa, kun naisten keihäsfinaali käynnistyi kisojen toiseksi viimeisenä iltana. Tiina Lillakin odotettiin korjaavan tilanteen, sillä hän oli tilastokärki ME-tuloksellaan 74,76. Iltapäivälehden lööppi julisti: ”Tiina voittaa tänään!”

Lillak oli ollut karsinnan ykkönen, mutta loppukilpailu ei lähtenyt käyntiin toivotusti. Ennen viimeistä kierrosta hän oli toisena tuloksella 67,46. Kilpailua johti lähes kaksi metriä pidemmälle heittänyt britti Fatima Whitbread.

Olympiastadionin yleisö pääsi juhlimaan Suomen ensimmäistä mitalia juuri ennen Lillakin heittoa, kun Arto Bryggare palkittiin 110 metrin aitajuoksun MM-hopealla. Juhlat saivat huipennuksen Lillakin kiskaistessa viimeisellään kultamitalin arvoisesti 70,82. Martti Vainio täydensi Suomen mitalisuoran kisojen päätöspäivänä saavuttamalla pronssia 5000 metrin juoksussa.

Kausi 1983 oli Tiina Lillakin ylivoimaa: hän ei hävinnyt yhtäkään kilpailua ja heitti 16 kisassa yli 70 metriä. Urheilutoimittajain Liiton Vuoden urheilija 1983 -äänestyksen hän voitti ylivoimaisesti.

1971: ”Julma-Juha”

Juha Väätäinen palautti suomalaisen kestävyysjuoksun maailman huipulle Helsingin olympiastadionilla 10.8.1971. Yleisurheilun EM-kisojen ensimmäisenä päivänä saavutettu 10 000 metrin juoksun voitto oli ensimmäinen suomalaisen kestävyysjuoksijan ratajuoksun kultamitali arvokisoissa neljännesvuosisataan.

Juha Väätäinen juoksi nuorempana lähinnä lyhyitä matkoja. Hänen 100 metrin ennätyksenä on 11,1 ja vuonna 1960 hän voitti nuorten Suomen mestaruuden 400 metrin aidoissa. Vähitellen mukaan tulivat ensin keskipitkät- ja sitten pitkät matkat. Sprintterin ominaisuuksia tarvittiinkin Helsingin EM-kisoissa 1971.

Kymmenentuhannen metrin juoksun viimeisen kierroksen alkaessa eniten pelättiin itäsaksalaisen Jürgen Haasen kirivoimaa. Britannian Dave Bedfordilla ei ollut kirikykyä, mutta Haase ja Väätäinen etenivät peräkkäin loppusuoralle. Haase ei raivokkaasta yrityksestään huolimatta päässyt ohitse ja Väätäisen voittoaika kirjattiin numeroin 27.52,8. Urbaanin legendan mukaan katsojien möly kilpailun viimeisen kierroksen aikana olisi kuulunut Porvooseen asti. Neljä päivää myöhemmin ”Julma-Juha” kruunasi vuoden 1971 EM-kisansa voittamalla myös 5 000 metrin juoksun.

Juha Väätäinen oli ensimmäisiä suomalaisia urheilijoita, joka systemaattisesti harjoitteli lämpimissä etelän maissa. Keväällä 1971 hän vietti kaksi kuukautta Mexicossa, harjoitusohjelmaan kuului juoksua jopa kuusi tuntia päivässä.

1942: Uljas uusi urheilujärjestö?

Urho Kekkosesta oli tulla uuden eurooppalaisen urheilujärjestön johtaja vuonna 1942.

Natsien vallatessa Eurooppaa myös urheilun uudelleenjärjestely nousi Suomen Urheiluliiton puheenjohtajan Urho Kekkosen vanhan tutun, Saksan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Ostenin asialistalle. Suomella ja Saksalla oli ollut menestyksekäs yleisurheilumaaottelu Suomessa vuonna 1940. Vierailuja tehtiin molempiin suuntiin niin poliittisissa kuin urheilupiireissäkin.

Berliinissä kesällä 1942 pidetyssä suunnittelukokouksessa Kekkonen kiteytti puheessaan, että ”urheilu ei saa sodankaan kestäessä koteloitua oman maan rajojen sisälle, vaan kansainvälistä urheilullista yhteistyötä on pidettävä yllä.” Kekkonen korosti olympiakisojen vielä palaavan ja yhdistävän kansat.

Todennäköisesti Kekkosen tulevan uran kannalta oli onni, että Saksan sisäpoliittinen valtataistelu peruutti liiton toteutumisen. Natsivetoisen järjestön, edes hetkellinen, johtajuus ei olisi ollut positiivinen merkintä CV:ssä muutamaa vuotta myöhemmin. Sotien jälkeen Kekkonen ei juuri muistellut ääneen saksalaissuhteitaan.

1937: Malmilla paukkui

Suomi oli yksi maailman johtavia kivääriammuntamaita 1930-luvulla. Rooman MM-kisoissa 1935 suomalaisampujien erinomainen menestys vaikutti osaltaan siihen, että Suomi sai järjestettäväkseen seuraavat ammunnan MM-kisat 1937. Päänäyttämöksi valmistui Malmille uusi ampumarata.

Tapahtuma oli suurin Suomessa ennen sotia järjestetty kansainvälinen urheilukilpailu. Osallistujia saapui 20 eri maasta. Avajaisten kutsuvierasaitiossa oli varsin arvovaltaista väkeä; vastavalitun presidentin Kyösti Kallion vieressä istui entinen presidentti Pehr Evind Svinhufvud ja toisella puolella sotamarsalkka C.G. Mannerheim. Svinhufvud, kansanomaisesti Ukko-Pekka, ei tyytynyt pelkkään kisakatsomossa oleiluun, vaan osallistui myös itse kisaan ikämiesten kivääri- ja pistoolikilpailuihin.

Suomalaisampujien tähtäimet olivat jälleen kohdillaan ja menestys oli sen mukainen. Mitalisaalis oli suorastaan runsas, sillä suomalaiset saivat yhteensä 31 mitalia ja seuraavaksi paras maa oli Viro 20 mitalilla. Pienenä takaiskuna voidaan kuitenkin pitää sitä, että arvostettu vapaakiväärin joukkueammunnan kiertopalkinto, Argentiina-patsas, menetettiin Virolle ja ensimmäistä kertaa kisoissa jaetun Marskin kultapallon sai Sveitsi.

1990: Matador – kaikkien aikojen paras kouluratsu

Ratsastusmaailman katseet kääntyivät heinäkuussa 1990 kouluratsastuksen MM-kisoihin Tukholman olympiastadionille. Mukana olivat myös Suomen Kyra Kyrklund ja Matador. Ratsukon tie MM-kisakentille oli kuitenkin ollut pitkä ja kivinen.

Vuotta aiemmin Matador oli palannut siitosorin töistään Helsingin Ruskeasuolle valmistautumaan tulevaan kilpailukauteen. Yllättäen se sairastui ähkyyn. Tilanne paheni nopeasti ja ori kuljetettiin poliisisaattueessa leikattavaksi. Alkoi pitkä toipuminen. Suuri yleisö uskoi Matadorin uran kouluhevosena olevan ohi, ja aluksi sitä epäili Kyrakin. Hevonen parani kuitenkin hiljalleen ja valmentautuminen alkoi uudelleen vain muutamaa kuukautta ennen MM-kisoja.

Tukholmassa Kyra ja ”Matti” selvittivät Grand Prix -karsintaluokan erinomaisesti. Loppukilpailussa kahta päivää myöhemmin kaksikko onnistui jälleen, ja Kyra löi oman ennätyksensä yltäen hopeasijaan. Matador oli tehnyt näyttävän paluun kisaradoille ja Suomi voittanut ensimmäisen MM-mitalin ratsastuksessa.

Vuonna 2015 Matador valittiin Global Dressage Forumin järjestämässä kansainvälisessä yleisöäänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi kouluhevoseksi.

1930: Mongolien päivä

Matti Järvinen nousi kohinalla keihäänheiton huipulle kesällä 1930. Kuuluisan urheilijaperheen nuorimmainen rikkoi Tukholman Olympiastadionilla 28. heinäkuuta Ruotsin Erik Lundqvistin nimissä olleen ME:n tuloksella 72,38. Miltei ennätystä suuremman kohun Suomessa nosti seuraavan päivän otsikko Ruotsin johtavassa urheilulehdessä Idrottsbladetissa: ”Mongolien päivä Stadionilla”. Alaotsikossa kerrottiin, että ”vinosilmäinen” Matti Järvinen oli riistänyt Ruotsilta maailmanennätyksen.

Värikkäästä kynänkäytöstään tunnettu Idrottsbladetin päätoimittaja Torsten Tegnér sai idean otsikkoonsa siitä, että kilpailuissa oli esiintynyt myös Japanin yleisurheilujoukkue. Suomessa pahastuttiin kuitenkin suuresti: maamme urheilijoiden loistavaa menestystä oli käytetty juuri todisteena siitä, että suomalaiset kuuluivat ”arvokkaimpaan” pohjoismaiseen rotuun huolimatta oudosta itäisestä kielestään. Kohu kiristi osaltaan Suomen ja Ruotsin yleisurheilusuhteita, jotka Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen laittoikin seuraavana vuonna poikki.

Järvinen ei lopulta edes saanut Tukholmasta maailmanennätystä, sillä ruotsalaiset eivät ilmoittaneet hänen tulostaan IAAF:lle ratifioitavaksi. Väliäkös tuolla: hän heitti jo samana syksynä uuden ME-tuloksen 72,93 ja hallitsi keihäsmaailmaa lähes koko seuraavan vuosikymmenen.

1996: Suomen pelastaja

Atlantan olympiakisat vuonna 1996 olivat suomalaisille pettymys, vaikka tuomisina oli neljä mitalia. Yksi suoritus kuitenkin hiljensi kriitikot. Tämä oli keihäänheittäjä Heli Rantasen olympiakulta.

Rantanen lähti keihään finaalin itseluottamusta uhkuen. Kulunut kilpailukausi oli sujunut hyvin ja harjoituksissa kaaret olivat saavuttaneet mittoja, joita hänelle ei aina edes paljastettu. Rantasen valmentaja Leo Pusa oli rakentanut vuodessa hermoilevasta, mutta lahjakkaasta heittäjästä kovan urheilijan.

Olympiafinaalissa Rantanen oli ensimmäinen heittäjä. Keihäs lähti matkaan hyvässä kaaressa ja lensi pitkälle. Tulostaululle ilmestyivät lukemat 67,94. Heitto oli metrin pidempi kuin Rantasen ennätys. Hän kommentoi kiskaisuaan kisan jälkeen sanoilla: ”Tiesin, että nyt lähtee.” Avaus oli tyly muille kilpailijoille, eikä kukaan enää pystynyt parempaan.

Ei Rantasenkaan kilpailu helppo ollut. Vaikka voittotulos syntyi ensimmäisellä, oli odotettava viimeinenkin heitto, että kulta oli varma. Rantanen kertoo kilpailun lopussa purreensa pyyhettä pitääkseen jännityksen kurissa.

1932: Paavo Nurmi pois olympiamaratonilta

Kansainvälinen Yleisurheiluliitto (IAAF) otti huhtikuussa 1932 Paavo Nurmelta väliaikaisesti kilpailuoikeuden rahapalkintojen vuoksi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen ja IAAF:n ruotsalainen johtaja J. S. Edström tapasivat, mutta riita Nurmesta vain entisestään kärjistyi. Kekkonen toivoi, että IAAF muuttaisi päätöstään olympiakisojen aikana pidettävässä kongressissa.

Urheiluliiton ja Suomen Olympiakomitean vastineessa IAAF:lle vakuutettiin Nurmen amatööriyttä. Nurmi valittiin Suomen olympiajoukkueeseen. Hän matkusti Los Angelesiin osallistuakseen maratonille. Kekkonen ja Lauri Pihkala uhkailivat Suomen vetäytyvän kisoista tai ainakin jättäytyvän pois avajaisista ellei Nurmi saisi kilpailla.

IAAF:n kongressi säilytti Nurmen kilpailukiellon. Suomessa oleva Olympiakomitean puheenjohtaja Ernst Krogius lähetti päivää ennen avajaisia olympiajoukkueen johtajalle K. E. Levälahdelle sähkeen, jossa hän vaati Suomen joukkueen käyttäytyvän normaalisti ja säilyttävän urheiluhengen ilman minkäänlaisia protesteja. Krogiusta toteltiin, mutta Suomi–Ruotsi-yleisurheilumaaotteluihin tuli kahdeksan vuoden tauko.

2003: Vesien valtiatar

Viimeistään vuoden 2003 aikana 18-vuotiaasta Hanna-Maria Seppälästä oli tullut Suomen kiinnostavin uimari. Äitinsä Mirjami Seppälän valmennuksessa hän rikkoi vapaauinnin Suomen ennätykset niin 50, 100 kuin 200 metrilläkin.

Ei ihme, että odotukset Barcelonan MM-kisoista vuonna 2003 olivat kovat. Historia vain puhui omaa kylmää kieltään: yksikään suomalaisnainen ei ollut vielä selviytynyt MM-uintien loppukilpailuun. Aikakaudelle tuli kuitenkin loppu, kun Seppälä ui itsensä 100 metrin finaaliin SE-ajalla. Tämän jälkeen uskallettiin jo puhua mitalistakin, vaikka Seppälät itse pysyivät tavoitteineen tiukasti 8. sijassa.

100 metrin vapaauinnin MM-finaali uitiin Barcelonassa 25.7.2003. Seppälä lähti radalta neljä. Väliaikapisteeseen tultaessa hän oli ottanut kärkipaikan, eivätkä pahimmat kilpakumppanitkaan, USA:n Jenny Thompson tai Jodie Henry, kyenneet ohittamaan suomalaista. Seppälä voitti maailmanmestaruuden ajalla 54.37, joka oli uusi suomenennätys.

Vaisummin pärjänneet miesuimarimme saivat tällä kertaa saapua rauhassa Helsinki-Vantaan lentokentälle median ja ihailijoiden pyöriessä hämmentyneen, mutta onnellisen maailmanmestarin ympärillä.

1976: Veneen mitalla voittoon

Pertti Karppinen voitti Montrealissa 25.7.1976 ensimmäisen yksikkösoudun kolmesta olympiakultamitalistaan. Loppukilpailussa 23-vuotiaan raisiolaisen ykköstavoitteena oli taktisesti onnistunut soutu. Sen pitäisi riittää pitkälle. Karppinen oli kerännyt tietoa jokaisesta vastustajastaan: tyypillinen vauhdinjako, soututyyli ja tekniikka sekä tulokset kaikista kilpailuista.

Kisan vahvin voittajasuosikki oli länsisaksalainen Peter-Michael Kolbe, joka karkasi muilta heti startin jälkeen. Karppinen ei tuhlannut voimiaan alkumatkan kovassa vastatuulessa, vaan eteni kuuden finalistin joukossa toiseksi viimeisenä. Matkan puolivälissä, kilometrin kohdalla, Karppinen oli jo kiristänyt tahtiaan ja alkoi tavoittaa Kolbea.

Viimeisillä sadoilla metreillä Karppinen otti hurjan loppukirin ja saapui maaliin voittajana, reilun veneen mitan Kolbea edellä. Karppisen ykköstilaa pidettiin suurena yllätyksenä, mutta seuraavat olympiavoitot Moskovassa 1980 ja Los Angelesissa 1984 olivatkin sitten jo odotettuja.

1939: ”Joka ainoa mies ylitti itsensä”

Kun Italian jalkapallomaajoukkue saapui Suomeen heinäkuussa 1939, se oli edellisenä viitenä vuotena voittanut kahdet MM-kisat ja yhdet olympialaiset. Ystävyysottelussa Suomea vastaan Helsingin Stadionilla pelasi kahdeksan edellisen kesän MM-finaalissa juhlinutta pelaajaa – mukaan lukien suurimmat tähdet, kapteeni Giuseppe Meazza ja maalitykki Silvio Piola. Valmentaja Vittorio Pozzolle Suomi oli entuudestaan tuttu: Pozzon arvokisadebyytti Tukholman olympialaisissa 1912 oli päättynyt tappioon juuri Suomelle.

Vuoden 1940 kotiolympialaisiin valmistautuva Suomi oli kesäkuussa hävinnyt selvin numeroin Ruotsille ja Tanskalle. Odotuksien vastaisesti Italia ei kuitenkaan päässyt helpolla. Suomalaiset syöttelivät itsevarmasti ja syöksyivät kaksinkamppailuihin anteeksi pyytelemättä. Vain puoli vuotta myöhemmin talvisodassa kaatunut Pentti Eronen pelasi hyökkäyksessä elämänsä ottelun, ja Thure Sarnola vartioi maaliaan ”kuin hurmahenki”.

Italian pelasti nöyryytykseltä tähtihyökkääjä Piolan hattutemppu. Suomalaisista maalin kirjauttivat Aatos Lehtonen ja Kurt Weckström. Vieraiden 3–2-voittoon päättynyt ottelu nostettiin heti lehdistössä yhdeksi suomalaisen jalkapallon suurimmista hetkistä.

1960: Lyömättä jääneet olympiaiskut

Nyrkkeilyn vuoden 1959 Euroopan mestari Olli Mäki ei päässyt näyttämään iskuvoimaansa seuraavan vuoden Rooman olympiakisoissa. Presidentti Urho Kekkonen vetosi, että Suomen parhaat urheilijat pääsisivät kisoihin, mutta Kekkonenkaan ei kyennyt paikkaamaan Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton ja Työväen Urheiluliiton keskinäistä epäluottamusta.

Mäen ohella TUL:n huippu-urheilijoista jäivät kisojen ulkopuolelle painijat Taisto Kangasniemi, Mauno Ukkola ja Paavo Laukkanen, voimistelijat Kalevi Suoniemi, Martti Mansikka ja Hannu Rantakari, keihäänheittäjä Olavi Kauhanen ja painonnostaja Reino Suominen.

Kekkosen välitysesityksen jälkeen Olympiakomitea tarjosi kisapaikkaa kahdelle voimistelijalle ja nyrkkeilijä Mäelle. TUL ei suostunut, koska ulkopuolelle olisi jäänyt suurin osa sen olympiakelpoisista urheilijoista.

Mäki olisi päässyt kisoihin loikkaamalla SVUL:n riveihin, mutta sitä hän ei tehnyt. Mäki siirtyi syksyllä 1960 ammattilaiseksi. Seuratoveri Väinö Järvenpää loikkasi ja pääsi kisoihin Mäen sarjaan.

1957: Epäilyttävä ennätys

Starttipistoolin laukaus pamahti Turun Urheilupuistossa heinäkuun 11. päivänä 1957 klo 19.08. Tarkalleen 3 minuuttia ja 40,2 sekuntia myöhemmin Suomi oli saanut kerralla kaksi uutta yleisurheilun maailmanennätysmiestä.

Tieto uudesta 1500 metrin juoksun ME-tuloksesta lähti oitis maailmalle Suomen Tietotoimiston kautta. Kaikkialla tietoa ei kuitenkaan julkaistu heti. Kansainvälisiltä uutistoimistoilta saapui STT:lle sähkeitä, joissa pyydettiin ennätysuutiseen korjausta: ”tuloksissa etunimet väärin - stop - kolmelle parhaalle merkitty olavi - stop - ilmoittakaa oikeat etunimet - stop”.

Alkuperäinen uutinen piti paikkansa, vaikka kieltämättä epäilyksille oli perustelunsa. Kilvan kolmen parhaan etunimi oli Olavi. Voittajaksi merkittiin Olavi Salsola, kakkoseksi Olavi Salonen ja molemmille ME-aika 3.40,2. Kolmanneksi juoksi Olavi Vuorisalo, 3.40,3.

Maailmanennätys yllätti yleisurheilun aallonpohjaan vaipuneen Suomen. Juhlahumu tosin päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Vain vuorokauden Turun ennätysjuoksun jälkeen uutistoimistot sähköttivät jo uudesta, häikäisevän kovasta maailmanennätyksestä. Tšekkoslovakian Stanislaw Jungwirth oli juossut 1500 metriä aikaan 3.38,1.

2009: Paidalla on monta nimeä

Suomalainen maantiepyöräilijä Jussi Veikkanen voitti 5.7.2009 Ranskan ympäriajon toisella etapilla kolme neljästä mäkikiristä. Hän nousi samalla mäkikirikilpailun johtoon ja sai Maillot à pois rouges -paidan haltuunsa. Tätä paitaa, jossa on isoja punaisia pilkkuja, kutsutaan myös Vuorten kuninkaan paidaksi, pilkkupaidaksi ja pallopaidaksi. Ensimmäistä kertaa Ranskan ympäriajossa mukana ollut Veikkanen oli kokonaiskilpailussa 108:s.

Jussi Veikkanen aloitti kilpapyöräilyuransa Mälarenergi-tallin ajajana ja siirtyi 2005 ammattilaiseksi ranskalaiseen La Française des Jeux -talliin. Vuonna 2011 hän siirtyi Omega Pharma-Lotto -tallin riveihin, mutta palasi entiseen talliinsa seuraavana vuonna. Talli tunnetaan nykyään nimellä FDJ. Lopetettuaan aktiiviuransa 2015 Veikkanen siirtyi työskentelemään tallinsa organisaatiossa.

Ranskan ympäriajo (Le Tour de France) on tunnetuin vuosittain järjestettävistä pyöräilykilpailuista. Se ajettiin ensimmäisen kerran vuonna 1903. Suomalaisista pyöräilijöistä siihen ovat osallistuneet, Veikkasen lisäksi, Joona Laukka (1997–1998) ja Kjell Carlström (2005–2007). Jussi Veikkanen lahjoitti pilkkupaidan Urheilumuseoon marraskuussa 2009.

1962: Tanko tanssilavalla

Täysi-ikäisyyden raja oli 1960-luvun alun Suomessa 21 vuotta. Tamperelainen painonnostaja Jaakko Kailajärvi juhlisti virallisen aikuisuuden saavuttamista harvinaisen näyttävästi. Hänestä tuli syntymäpäivänään 1.7.1962 maailmanennätysmies tempaustuloksella 143,5 kg.

Suomalainen painonnosto eli 1960-luvulla nousukautta, joka huipentui Kaarlo Kangasniemen olympiavoittoon 1968 ja maailmanmestaruuteen vuotta myöhemmin. ME-lukemia suomalaiset parantelivat vuosina 1962–1974 kaikkiaan 31 kertaa, ensimmäisenä Jaakko Kailajärvi Eräjärvellä.

Kauniissa järvimaisemassa sijaitseva Eräjärven Rönnin tanssilava ei päätynyt maailmanennätyksen syntysijaksi sattumalta. Rönnin lavalla oli kolisteltu isoja painoja jo toistakymmentä vuotta. Sotien jälkeisen niukan ruuan aikana painonnostajat saivat kovaan kulutukseensa ratkaisun Hämeen maaseudulta. Riuskat punttimiehet tekivät ruokapalkalla heinätöitä, harjoittelivat iltaisin ja järjestivät kilpailuja. Kisapaikka vaihtui manttaalikunnan talon ”Erälinnan” tulipalon jälkeen vuonna 1950 tanssilavalle, jossa tehtiin heinäkuun alussa 1962 suomalaisen painonnoston historiaa.