17. lokakuuta 2017

2000: Isot kengänjäljet

Lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 2000 tehtiin suomalaista urheiluhistoriaa Atlanta Hawksin kohdatessa NBA-kauden avausottelussaan Charlotte Hornetsin. Kotijoukkueen sentterinä aloittanut Hanno Möttölä sai 31 minuuttia peliaikaa, teki kymmenen pistettä ja otti viisi levypalloa Hawksin hävitessä 82–106. Möttölästä tuli näin ensimmäinen suomalaispelaaja maailman kovimmassa koripalloliigassa.

Hanno Möttölä aloitti koripalloilun Käpylän Panttereissa, mistä tie vei Helsingin NMKY:n junioreihin. 209-senttiseksi venyneen nuorukaisen taidot huomattiin pian Yhdysvalloissakin, ja vuonna 1996 hän aloitti opinnot Utahin yliopistossa, kuuluisassa koripalloahjossa. Valmentaja Rick Majerusin vaativassa koulussa Möttölästä kehkeytyi neljän vuoden aikana yksi yliopistoliigojen arvostetuimmista isoista laitahyökkääjistä. Keväällä 1997 Utah eteni valtakunnallisen mestaruusturnauksen loppuotteluun saakka. Möttölä teki 15 pistettä Utahin hävitessä Kentuckylle 69–78.

Viimeisen yliopistovuoden loukkaantumiset heikensivät Möttölän asemia vuoden 2000 NBA-varauksessa. Atlanta Hawks valitsi hänet toisella kierroksella numerolla 40. Möttölän NBA-ura jäi lopulta kahden vuoden mittaiseksi: tilille kertyi 155 ottelua Hawksissa pistekeskiarvolla 4,6. Taival jatkui Euroopan kirkkaimmilla parketeilla Espanjan, Italian, Venäjän, Liettuan ja Kreikan huippuliigoissa sekä Suomen maajoukkueessa, josta Möttölän tuella tuli arvokisojen vakiokävijä. Pelaajauransa jälkeen Möttölä on toiminut juniorivalmentajana kirkkaimpana tähtenään hänen jälkiään NBA-areenoille seurannut Lauri Markkanen.

10. lokakuuta 2017

2010: Lökäpöksyt valokeilassa

Lumilautailijat eivät asetu helpolla suomalaisen urheilijan perinteiseen muottiin. Ryppyotsainen voitontavoittelu ja tinkimätön treeni ovat kaukana lajin ytimestä: suuri osa huippulaskijoista keskittyy pelkästään elokuvien kuvaamiseen ja vapaalaskuun. Lumilautailijat ovat kuitenkin kuuluneet Suomen suurimpiin mitalitoivoihin siitä lähtien, kun lajia nähtiin ensimmäisen kerran olympianäyttämöllä Naganossa 1998.

Vancouverin olympialaisissa 2010 Suomen lumilautailujoukkueen muodostivat lumikouruun osallistuneet Janne Korpi, Ilkka-Eemeli Laari, Markus Malin ja Peetu Piiroinen sekä parisuurpujottelussa kilpaillut Ilona Ruotsalainen. Eniten odotettiin Piiroiselta, joka oli edellisenä vuonna voittanut arvostetun TTR-kiertueen.

Piiroinen lunasti odotukset tyylipuhtailla ja rohkeilla finaalilaskuilla, jotka riittivät hopeamitaliin. Kansainvälisesti suurimman huomion sai supertähti Shaun White, joka voitti ylivoimaisen esityksen jälkeen toisen peräkkäisen olympiakultansa. Piiroinen oli hopeamitalillaan Suomen menestynein urheilija Vancouverissa.

Kuva: Urheilumuseo/Giuliano Bevilacqua


6. lokakuuta 2017

1923: Kun Nurmi uhkasi liittyä Työväen Urheiluliittoon

Paavo Nurmen ja Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) välit tulehtuivat kesällä 1923. SVUL:n urheilujaosto oli eturivin urheilijoitaan kuulematta määrännyt, etteivät suomalaiset yleisurheilijat saa kilpailla koko kesänä ulkomailla. Tällä haluttiin turvata mahdollisimman laadukas harjoittelu ennen seuraavan vuoden Pariisin olympiakisoja. Ainoa poikkeus olivat Göteborgin kilpailut.

Paavo Nurmelle tällaiset määräykset eivät sopineet. Hän lähti vastoin SVUL:n urheilujaoston lupaa kesäkuussa Norjaan luvaten vielä kilpailla myöhemmin Tukholmassa ja syksymmällä matkustaa jopa Yhdysvaltoihin saakka.

Pelkästään Norjan matkasta aiheutui kova riita. Nurmi uhkasi liittyä Työväen Urheiluliittoon. Hän otti yhteyttä Työväen Urheilulehden vastaavaan toimittajaan Väinö Koivulaan kirjoittaakseen selkkauksesta. Koivula oli kuitenkin kesälomalla, eikä kirjoitusta näin ollen julkaistu.

Nurmen uhkaus tepsi. Liitto päästi hänet kilpailemaan Norjaan ja lievensi muutoinkin tiukkaa linjaansa ulkomaan matkoihin. Yhdysvaltoihin Nurmi ei sentään päässyt lähtemään. No, ei häntä nähty Göteborgissakaan. Nurmi kulki omia polkujaan.





2. lokakuuta 2017

1981: Naisjohtajia herrakerhoon

Vuonna 1981 tapahtui kauan odotettu muutos, kun Kansainvälisen olympiakomitean jäseniksi valittiin ensimmäiset naiset, Suomen Pirjo Häggman ja Venezuelan Flor Isava-Fonseca.

Heidät valittiin erityisesti siksi, että KOK:lla oli tarve saada naisjäseniä. Häggmanin jäsenyys edusti suoraan olympiakilpailijoita. Kova pikajuoksutausta ja nuori ikä tekivät hänestä poikkeuksen muutenkin kuin sukupuoleltaan KOK:n jäsenistössä. 30-vuotiaana hän oli KOK:n nuorin jäsen.

Paavo Honkajuuri, jonka tilalle Häggman valittiin, oli keskustellut asiasta KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranchin kanssa. Samaranch lupasi, että suomalainen naisjohtaja valitaan, mikäli Honkajuuri löytää seuraajakseen sopivan sellaisen.

Suomalaiset pohtivat Honkajuuren johdolla ehdokkaaksi esimerkiksi Marjatta Väänästä ja Jane Erkkoa, kunnes Jukka Uunila nosti esiin Häggmanin nimen.

Pirjo Häggman oli KOK:n jäsen vuoteen 1999 saakka. Hän erosi, koska Salt Lake Cityn valintaan olympiakaupungiksi liittyi laaja lahjusskandaali, johon myös Häggman yhdistettiin. Ero oli hätiköity ja Häggman katui sitä. Peter Tallberg totesi, että Häggmanin eron aiheutti ennemmin median luomat paineet kuin väärinkäytökset.



30. syyskuuta 2017

1921: Suomen kansallispeli syntyy

Lauri ”Tahko” Pihkala näki ensimmäisen baseball-ottelunsa Bostonissa vuonna 1907. Tahkon mielestä baseball oli yksitoikkoinen peli: vaikeiden laakasyöttöjen vuoksi suurin osa lyönneistä oli huteja, eikä kentällä tapahtunut juuri mitään. Jotain hyvääkin pelissä täytyi olla, koska se innosti sekä pelaajia että yleisöä. Niinpä Tahko alkoi kehittää uutta peliä yhdistäen perinteiseen pystysyöttöä käyttävään kuningaspalloon baseballin parhaina pitämiään ominaisuuksia. Työn tuloksena syntyi pitkäpallo.

Tahkon mielestä pitkäpallo oli kuitenkin taktisesti köyhää, joten hän jatkoi kehitystyötään. Hän julkaisi uuden pelin ensimmäiset säännöt ja kenttäpiirroksen Suomen Urheilulehdessä 6.10.1921 artikkelissaan ”Pitkäpallosta vielä pitemmälle”.  Pitkäpallosta pidemmälle Tahko oli päässyt muun muassa omaksumalla baseballista ajolähdön ja pesät eli kotipesän lisäksi kolme ulkopesää. Pesäpallo oli syntynyt.

Pesäpallon Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäisen kerran seuraavana vuonna. Voittajaksi selviytyi Helsingin Pallonlyöjät (kuvassa), joka voitti myös pitkäpallon viimeisen Suomen mestaruuden vuonna 1921.



28. syyskuuta 2017

1967: Korishuumaa uudessa jäähallissa

Helsingin upouudessa jäähallissa järjestettiin koripallon EM-kisat syksyllä 1967. Urheilulehdessä oltiin huolestuneita Suomen maineesta kisajärjestäjänä. Levyistä koottu pelikenttä ei ollut tasainen, ja lattialle tippui katon taljakoneista öljyä. Koritelineet olivat ”skandaalimaisessa kunnossa”. Koriverkot hajosivat jo ensimmäisissä harjoituksissa.

Päävalmentaja Kalevi Tuomisen mielestä kotikenttäetua ei ollut, sillä joukkue oli päässyt harjoittelemaan jäähallissa liian vähän. Leirityksen alussa hän harkitsi luopumista tehtävästään pelaajien huonon kunnon vuoksi.

Harjoittelun ansiosta Suomi nousi uudelle tasolle ja voitti kovasti taistellen kuudesta ensimmäisestä pelistä neljä. Julkisuudessa spekuloitiin sijoittumisesta jopa neljän parhaan joukkoon. Tappiopeleissäkin pelattiin loistavasti, vaikka pisteiden teko jäi liikaa Kari Liimolle ja Jorma Pilkevaaralle. Levypalloja napsinut Veikko Vainio valittiin tähdistöjoukkueeseen. Joukkuehengeltään yhteen hitsautunut Suomi oli hienosti kuudes, Länsi-Euroopan paras.




22. syyskuuta 2017

1988: Viimeisellä voittoon

Suomi lähti vahvalla kolmikolla Soulin olympiakisoihin 1988 puolustamaan miesten keihäänheiton kultamitalia, jonka Arto Härkönen oli voittanut neljä vuotta aiemmin Los Angelesissa. Nuori Kimmo Kinnunen oli vielä tulevaisuuden mies, mutta Seppo Räty oli kruunattu maailmanmestariksi Roomassa 1987. Eniten odotettiin kuitenkin Tapio Korjukselta, joka 27-vuotiaana oli noussut elämänsä kuntoon saatuaan kerrankin harjoitella vammoista vapaana. Lapuan Virkiää edustava Korjus oli juuri tehnyt SE-tuloksen 86,50, jota pidemmälle oli maailmalla heittänyt vain ME-mies Jan Železný.

Karsintakilpailu harmaannutti hiuksia kotikatsomoissa, kun sekä Räty että Korjus ylittivät rajan vasta kolmannella heitollaan. Loppukilpailussa Korjus piti ohjia kahden kierroksen jälkeen avauskaarellaan 82,74, mutta hän jätti kaksi seuraavaa heittoaan tekemättä reiteen iskeneen kivun vuoksi. Räty siirtyi kärkeen kolmannella kierroksella (83,26), mutta neljännellä Železný heitti ohi molempien suomalaisten (83,46). Venyttelyllä ja jääpusseilla jalkaansa hoitanut Korjus palasi viidennellä kierroksella heittopaikalle, mutta yritys epäonnistui pahasti. Železný paransi viimeisellään tulokseen 84,12 ja puolittain juhli jo voittoa. Suomeen näytti tulevan hopeaa ja pronssia.

Vaan vielä oli Korjuksella yksi heitto jäljellä. Keihäs irtosi 196-senttisen miehen kädestä räväkästi ja kantoi tšekinkin kaarta pitemmälle. Kun valotaululle välähtivät numerot 84,28, Korjus juoksi kentän halki kättelemään korealaiset mittamiehet. Hänen kultamitalinsa jäi Suomen ainoaksi Soulin kisoissa, ja se on edelleenkin Suomen viimeisin olympiavoitto miesten keihäänheitossa. Olympiavuosi 1988 jäi Tapio Korjuksen ainoaksi ehjäksi kilpailukaudeksi: hän lopetti uransa jo vuoden kuluttua. Kuudentoista sentin erolla hopealle Soulissa jäänyt Jan Železný otti voiton kolmissa seuraavissa olympiakisoissa.



19. syyskuuta 2017

1982: Keke

Suomessa pilkahteli vuonna 1982 merkkejä modernista. Helsingin metro aloitti toimintansa ja joululahjoista odotetuin oli Commodore 64 -tietokone. Myydyimpänä automallina sentään pysytteli Lada.

Kilpa-autojen kuninkuusluokan, formula ykkösten, kuuma uutuus oli turbo. Ferrarin ja Renaultin turbomoottoreista ruuvattiin tehoa satakin hevosvoimaa enemmän kuin vanhoista ahtamattomista V8-moottoreista. Toisaalta turbomoottorit eivät tahtoneet kestää.

Suomessa F1 oli yhtä kuin Keijo ”Keke” Rosberg. Aiemmilla neljällä formulakaudellaan hän oli saavuttanut vain kerran MM-pisteitä, ja valtaosa kisoista oli päättynyt karsiutumiseen tai keskeyttämiseen. Keken itsevarma esiintyminenkin ärsytti vaatimattomia hiihto- ja juoksusankareita ihaillutta kansaa.

Kaudella 1982 asetelma muuttui. Vanhaa oli vain Williams-tallin autojen luotettava Cosworth-moottori, joka kiidätti Rosbergin 15 GP:ssa kuudesti palkintokorokkeelle. Keskeytyksiä tuli enää vain kolme. Dijonin radalla Ranskassa Keke Rosberg teki 28. elokuuta 1982 suomalaista urheiluhistoriaa voittamalla MM-osakilpailun ja nousemalla samalla MM-sarjan kärkeen.

Vuoden viimeinen osakilpailu ajettiin Las Vegasissa kasinon parkkipaikalla. Keke ajoi Williamsinsa ruutulipulle viidentenä, mikä riitti maailmanmestaruuteen. Historiallinen F1-mestaruus puolestaan tuotti Keke Rosbergille valinnan Vuoden urheilijaksi – ensimmäisenä moottoriurheilun edustajana.




16. syyskuuta 2017

2016: Paralympiasankarista Vuoden urheilija

Ennen Ateenan olympiakisoja 2004 Suomi ei ollut jäänyt kertaakaan ilman kultamitalia, kun joukkue oli lähetetty kesäolympialaisiin. Ateenasta kulta jäi saamatta. Olympiakisojen jälkeen samoilla areenoilla järjestettävissä paralympialaisissa Leo-Pekka Tähti kelasi pyörätuolillaan T54-luokan voittoon sekä 100 että 200 metrillä. Vuoden urheilija -äänestyksessä 2004 Urheilutoimittajain liiton jäsenet arvostivat paralympialaisten tuplavoittaja Tähden vuoden kuudenneksi parhaaksi urheilijaksi.

Pekingin olympialaisissa 2008 Satu Mäkelä-Nummela voitti trap-ammunnassa kultaa ja vei myös Vuoden urheilija -äänestyksen nimiinsä. Leo-Pekka Tähden paralympiakulta 100 metrillä riitti äänestyksen yhdeksänteen sijaan. Lontoossa 2012 suomalaiset jäivät toisen kerran olympiahistoriassa ilman kultaa. Tähti puolestaan voitti kolmannen kerran paralympialaisten 100 metrin kelauksen ja nousi Vuoden urheilija -ennakkosuosikeihin. Tuloksena oli äänestyksen kolmossija, tosin eniten ykkössijoja saaneena.

Rio 2016 jätti suomalaiset olympiaurheilijat jälleen ilman kultaa. Paralympialaisten kultaketjun jatkumisesta vastasi Leo-Pekka Tähti. Porilainen kelasi 100 metrillä neljännen peräkkäisen paralympiavoiton. Tammikuussa 2017 hän aloitti itsenäisyyden juhlavuoden tuulettamalla Urheilugaalassa Vuoden urheilija -äänestyksen voittoa, historian ensimmäisenä paralympiaurheilijana.

Paralympiakomitea/Harri Kapustamäki



13. syyskuuta 2017

1954: Ruotsin tappaja

Voitto Hellstén (1932–1998) oli 1950-luvun suomalainen pikajuoksijasuuruus. Olympiapronssi (Melbourne 1956) sekä EM-hopea- ja pronssimitalit (Bern 1954) nostivat hänet lajin eliittiin.
Suomalaiseksi pikamatkojen juoksijaksi arvokisamenestys oli erinomainen, mutta parhaiten Hellstén on jäänyt mieleen armottomana maaottelutaistelijana – Ruotsin tappajana.

Hellsténin panos pitkän viestin ankkuriosuudella 1954 ratkaisi maaotteluvoiton Suomen hyväksi ikimuistoisella tavalla. Pistetilanne ennen viimeistä lajia, 4 x 400 metrin viestiä, oli niukasti Suomen hyväksi 202–200. Jos Suomi häviäisi viestin, voittaisi Ruotsi koko maaottelun yhdellä pisteellä.

Viesti oli hyvin tasaväkinen ja ankkurit Hellstén ja Elofsson lähtivät rinta rinnan viimeiselle osuudelle. Loppukaarteessa Hellstén oli kotiyleisön suureksi riemuksi vahvempi, ja tuli selvänä ykkösenä maaliin. Suomi voitti maaottelun pitkän viestin jälkeen pistein 207–202. Tästä alkoi Suomen 11 vuotta kestänyt voittoputki Ruotsista.



11. syyskuuta 2017

1994: ”Mamma mia, mikä uinti!”

Jani Sievinen tuli Rooman MM-kilpailuihin suosikkina vuonna 1994. Barcelonan olympialaisten neljännen sijan jälkeen hän ei ollut hävinnyt 200 metrin sekauinnissa kenellekään. Eikä näin käynyt Roomassakaan. Ensimmäisen käännöksen jälkeen Sievinen lipui vastustamattomasti eroon muista. Sievinen murskasi matkan maailmanennätyksen yli sekunnilla. Jopa tv-selostaja Mauri Myllymäki häkeltyi suomalaisuimarin ylivoimasta: ”Mamma mia, mikä uinti!”

Sievinen dominoi sekauintia lopulta koko olympiakisojen välisen ajan voittaen peräti 39 peräkkäistä 200 metrin kisaa. Voittoputki kattoi MM-kullan ohella kahdet EM-kilpailut. Atlantan vuoden 1996 olympiakisojen lähestyessä Sievinen oli sekauintien suosikki, mutta toisin kävi.

Kisoissa moni pieni asia meni pieleen, ja pettymyksekseen Sievinen oli lopulta päämatkallaan hopealla. Suomen kaikkien aikojen paras saavutus olympiauinneissa tuntui uimarista epäonnistumiselta. Sieviselle kertyi uraltaan valtava kasa arvokisamitaleja, mutta olympiakisoista Atlantan hopea jäi ainoaksi mitaliksi.

Kuva: Urheilumuseo/Giuliano Bevilacqua


8. syyskuuta 2017

2013: Koperin trilleri

Suomen ja Venäjän alkusarjan ottelua koripallon EM-kisoissa 2013 on jäljellä kolme sekuntia. Venäjä johtaa niukasti 67–65 ja on etenemässä kohti voittoa ja paikkaa jatkopeleissä. Viime hetkillä Venäjän tähtipelaaja Aleksei Šved tekee kohtalokkaan virheen: hän rikkoo vaarattomassa tilanteessa Suomen kokeneinta pelaajaa Hanno Möttölää. Suomi-koriksen legenda upottaa kylmäverisesti molemmat vapaaheittonsa, ja edessä on jatkoaika.

Suomen koripallomaajoukkueen nousu kohti Euroopan huippua alkoi vuoden 2011 EM-kisoista, ja kaksi vuotta myöhemmin Sloveniassa nousukausi jatkui. Suomen alkulohkon otteluita Koperiin saapui seuraamaan tuhansia suomalaisfaneja, jotka nostattivat kansainvälistäkin huomiota saaneen fani-ilmiön.

Suomen ja Venäjän välisen jännitysnäytelmän ratkaisu nähtiin vasta toisella jatkoajalla. Susijengi eteni voittoon lukemin 86–83 ja varmisti jatkopaikkansa jo ennen alkulohkon päätöspeliä Kreikkaa vastaan. Jatkolohkossa suurmaat Kroatia ja Espanja olivat liian kovia, mutta isäntämaa Slovenia kaatui komeasti. Lopputuloksissa Suomi oli hienosti yhdeksäs.

Kuva: Tytti Nuoramo




7. syyskuuta 2017

1929: Urheilua livenä!

Urheilumedia toimi jo alkuvaiheissaan myös sähköisenä. Kilpaurheilun aate olympiakisoineen alkoi levitä 1800-luvun lopulla, jolloin tulostietoa saattoi viestiä sähkösanomilla ja puheluilla lähes livenä. Ajantasaisia urheilu-uutisia saatiin Suomeen jo Tukholman olympiakisoista 1912. Lehtien toimitusten ikkunoihin kiinnitettiin sähkeitä ja niitä luettiin kadulle kokoontuneelle yleisölle.

Radiolähetykset mullistivat urheilun seuraamisen 1930-luvulla. Ensiaskeleet otettiin edellisen vuosikymmenen lopulla. Vuonna 1926 perustetun Oy Yleisradio Ab:n ensimmäinen urheilukilpailuselostus oli Yrjö Halmeen toimittama raportti vuoden 1927 Ruotsi–Suomi-yleisurheilumaaottelusta. Raportin saaminen kesti aikansa: Halmeen piti ensin palata Tukholmasta Suomeen.

Vuoden 1929 maaottelu järjestettiin Helsingissä Eläintarhan kentällä. Katsomon taakse oli rakennettu kaksikerroksinen avotorni, jonka pohjakerroksessa maaottelua selosti Suomen Yleisradioon Sulo Kolkka ja Ruotsin radiolle Sven Jerring. Kolkka selosti yksin koko kolmetuntisen lähetyksen, eivätkä edes kylmä tuuli ja sade estäneet historiallista suoritusta. Suomi oli siirtynyt suorien urheilulähetysten aikaan.


1. syyskuuta 2017

1931: Ensimmäinen allassankari

Suomalaisuimarit osallistuivat olympiakisoihin ensi kerran jo 1908, ja Arvo Aaltonen saavutti kaksi pronssimitalia Antwerpenissa 1920. Näinkin hyvä menestys oli yllättävää, sillä uimarit joutuivat harjoittelemaan ilmojen armoilla Suomen lyhyen kesän aikana. Olosuhteet paranivat vasta 1928, kun Helsingin Yrjönkadulla avattiin maan ensimmäinen uimahalli. 

Uuden hallin ahkerimpia käyttäjiä oli kotkalaissyntyinen Toivo ”Topi” Reingoldt, rintauinnin Suomen mestari, joka askeettisilla elintavoillaan erottautui muista edustusuimareista. Ankaran harjoittelun tulokset nousivat pintaan vuonna 1931. Reingoldt ui keväällä 500 metrin rintauinnin ME:n 7.36,8 ja myöhemmin 200 metrin Euroopan ennätyksen 2.47,9. Elokuussa Pariisin EM-kisoissa Reingoldt arasteli vielä 200 metrin alkuerissä Tourelles’n uimastadionin 14-asteista vettä, mutta loppukilpailussa hän piti komennon lähdöstä maaliin lyöden saksalaiset uhkaajansa yli kahdella sekunnilla.

Euroopan paras rintauimari herätti kiinnostusta myös Atlantin takana. Yhdysvaltain uimaliitto kutsui Reingoldtin kilpailukiertueelle ennen Los Angelesin olympiakisoja, mutta hän hylkäsi tarjouksen peläten matkan rasitusten heikentävän menestysmahdollisuuksiaan. Olympiakisoista tuli kuitenkin pettymys: Reingoldt lähti 200 metrin rintauintiin mitaliehdokkaana, mutta hän hyytyi semifinaalissa jääden erässään peränpitäjäksi.


Reingoldt pysyi Suomen uinnin ainoana arvokisavoittajana yli 60 vuoden ajan. Hänelle itselleen rakkain laji oli silti mäkihyppy: Lahden MM-kisoissa 1926 hän oli sijoittunut seitsemänneksi erikoismäen kilpailussa ja osallistunut myös yhdistettyyn hiihtoon. Toivo Reingoldt kaatui jatkosodan alkuvaiheissa vuonna 1941.  

  

30. elokuuta 2017

2004: Kultaketju katkeaa

Suomalaisen olympiakultaketjun katkeamisen oli 2000-luvulle tultaessa estänyt jo monta kertaa viime hetken onnistuja. Roomassa 1960 vasta voimistelija Eugen Ekmanin yllätysvoitto hevosella toi Suomen ainoan kullan – päivää ennen olympialaisten päättymistä. Talvikisoissa kultamitalien sarja ehti päättyä jo Sapporossa 1972, mutta kesäkisoissa löytyi aina joku onnistuja. Suomen joukkueen ainoan olympiavoiton ottivat Soulissa 1988 Tapio Korjus keihäänheitossa, Barcelonassa 1992 Mikko Kolehmainen melonnassa ja Atlantassa 1996 Heli Rantanen jälleen perinnelajissa keihäässä.

Ateenan olympiakisoissa 2004 suomalaisvoittoa toivottiin ensin naisten ammunnasta. Maailmancupissa ennen olympialaisia osakilpailuvoiton ottaneen Maarit Lepomäen oli tyytyminen skeetin yhdeksänteen sijaan. Haulikkoammunnasta tuli kuitenkin hopeaa, kun Suomussalmen mies Marko Kemppainen ylsi kultamitalin uusintaan. Purjehtija Sari Multala puolestaan oli napsinut 2000-luvun alun arvokisoista viisi mitalia, joukossa sekä MM- että EM-kulta. Ateenassa tuuli kääntyi vastaiseksi. Viimeistään peräsimeen tarttunut muovipussi vei kultamahdollisuudet ja tuloksena oli viides sija.

Suomen viimeinen kultasauma Ateenan kisoissa koitti, kun Marko Yli-Hannuksela paini itsensä olympiafinaaliin. Kreikkalais-roomalaisen painin alle 74-kiloisten loppuottelua jännäsi paikan päällä suomalaisten kisaturistien kerma pääministeriä myöten. Uzbekistania edustanut vastustaja oli kuitenkin liian vahva. Suomen joukkue palasi Ateenasta saaliinaan kaksi hopeista mitalia. Kultaketju oli katkennut.


28. elokuuta 2017

1966: Uinnin ensimmäinen naisten arvokisamitali

Uinnin EM-kisat järjestettiin vuonna 1966 Hollannin Utrechtissa. Suomi ylsi kisoissa kymmeneen finaalipaikkaan, mutta mitaleja saatiin kotiin viemisiksi vain yksi, kun Eila Pyrhönen ui pronssia 100 metrin perhosuinnissa. Voiton vei isäntämaan Ada Kok ja toiseksi sijoittui Länsi-Saksan Heike Hustede.

Marjaniemen Uimareita edustaneen Pyrhösen saavutusta tällä mielimatkallaan voidaan pitää erinomaisena, sillä valmentautuminen kilpailuihin oli alkanut vasta muutamaa kuukautta aiemmin. Merkittävän mitalista tekee se, että kyseessä oli Suomen ensimmäinen naisten arvokisamitali uinnissa. Miestenkin edellisestä mitalista oli kulunut jo hyvän aikaa: sen nimittäin saavutti Toivo Reingoldt 200 metrin rintauinnissa vuoden 1931 EM-kisoissa Pariisissa.

Pyrhösen pronssimitali jäi vuosikymmeniin ainoaksi naisuimarin pitkän radan arvokilpailuissa uimaksi mitaliksi. Vasta Hanna-Maria Seppälän maailmanmestaruus vuonna 2003 palautti suomalaisnaiset mitaleille.



25. elokuuta 2017

1944: Sotakesän maailmanennätys

Neuvostoliiton suurhyökkäys oli kesäkuussa 1944 lähes murtanut Suomen puolustuksen. Heinäkuun puoliväliin mennessä puna-armeijan rynnistys oli saatu pysäytettyä ensin Viipurin länsipuolella, sitten Ihantalassa ja Vuosalmella. Elokuun puolivälissä oli torjuttu venäläisten viimeiseksi jäänyt hyökkäysyritys Ilomantsin korvessa.

Hämmästyttävän nopeasti sankariteot alkoivat siirtyä kilpakentille. Ilomantsin taistelut riehuivat vielä verisinä, kun Viljo Heino tavoitteli Helsingin Stadionilla 10 000 metrin juoksun maailmanennätystä. Talvisodassa jalkaan haavoittunut Heino juoksi kyllä toisena maailmassa kympin alle puolen tunnin, mutta Taisto Mäen ME-aika vuodelta 1939 jäi vielä voimaan.

Heino tiesi olevansa kunnossa, ja uusi yritys samalla radalla toi toivotun tuloksen. 25. elokuuta 1944 kellot pysähtyivät Viljo Heinolle ajassa 29.35,4. Maailmanennätys oli syntynyt. Jatkosotaa oli jäljellä vielä 11 päivää.




24. elokuuta 2017

1946: Bislettin mitalikuuro

Ensimmäiset sodanjälkeiset yleisurheilun EM-kisat järjestettiin Bislett stadionilla Oslossa elokuussa 1946. Sykähdyttävimmät suomalaishetket koettiin jo kisojen avauspäivänä. Ennen kuulumatonta ei ollut menestys sinänsä vaan mitalisateen nopeus: Viljo Heino ja Helge Perälä ottivat kaksoisvoiton 10 000 metriltä vain minuutteja sen jälkeen, kun Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen olivat tehneet saman maratonilla.

Juoksujen päällekkäisyys johtui kisaohjelman myöhästymisestä: maratonjuoksijat olivat vielä matkalla, kun 10 000 metrin finaalin lähtölaukaus kajahti. Niinpä kun Hietanen juoksi ensimmäisenä maratoonarina stadionille, hän kohtasi kymppiä johtaneen Heinon, jonka juoksusuunta oli päinvastainen. Miesten tervehdys kruunasi jälleen yhden kestävyysjuoksun suomalaisen voimannäytteen.

Oman mausteensa juhliin toi se, että Heinon kilpaileminen oli kisojen alla epävarmaa ammattilaissyytösten takia. Toisin kuin Paavo Nurmen kohdalla aikoinaan, IAAF vapautti suomalaisen pannasta juuri ennen kisoja.



22. elokuuta 2017

1945: Aurinkoa ja vastatuulta

Mirja Jämes seisoi palkintokorokkeen korkeimmalla kohdalla neljä kertaa Suomen ensimmäisissä naisten yleisurheilun SM-kisoissa.  Ne järjestettiin Turussa elokuun 22. päivänä vuonna 1945. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis, joskin tuulinen.  Jämeksen mestaruuslajit olivat 80 metrin aidat, pituushyppy ja 100 metrin juoksu. Lisäksi hän oli voittamassa 4 x 100 metrin viestijuoksun edustamansa seuran Jyväskylän Kisa-Tovereiden joukkueessa. Jämes oli kisojen menestynein urheilija.

Matka moninkertaiseksi suomenmestariksi oli ollut kivinen. Yleinen mielipide Suomessa oli laajasti naisyleisurheilua vastaan. Ymmärrystä ei tahtonut löytyä sen enempää suomalaisen urheiluelämän johtopaikoilta kuin lehdistönkään parista. ”Tahko” Pihkalan johdolla naisyleisurheilu leimattiin ikäväksi lieveilmiöksi, joka sai tuntemaan ylpeyttä siitä, että oli mies!

Tällä kertaa sanomalehdistö uutisoi naisten yleisurheilun SM-kisoista varovaisen positiivisesti, joskin niukasti.  Suomen Urheiluliiton vuosikirjaan naisten tuloksia ei myöskään kirjattu, mutta kirjan lopussa julkaistiin vuoden 1946 naisten yleisurheilun kisaohjelma ikään kuin lupauksena tulevasta.



20. elokuuta 2017

1920: Kultaa hopeamitalistille

Antwerpenin olympialaisissa 1920 kreikkalais-roomalaisen painin kevyen sarjan kultamitalia ei ratkaistu molskilla, vaan sen kohtalosta päätti Suomen joukkueen johto. Suomella oli jokaisessa sarjassa sääntöjen sallimat kaksi painijaa. Kevyessä sarjassa maatamme edustivat Emil Väre ja Taavi Tamminen.

Suomelle haluttiin varmistaa sarjan kaksoisvoitto. Niinpä kovakuntoisemmaksi katsottu Tamminen suostuteltiin häviämään suomalaisten keskinäisessä kultamitaliottelussa sovinnolla Väreelle. Tämän jälkeen Tamminen joutui painimaan vielä kaksi tiukkaa kamppailua ennen kuin oli varmistanut hopeamitalin itselleen.

Suomalaiset lähtivät Antwerpenista kotiin ennen mitalien jakoseremonioita, ja urheilijat saivat palkintonsa vasta kotimaassa. Sopuottelun osapuolet palkittiin hiljaisuudessa antamalla Taavi Tammiselle olympiakultamitali ja Emil Väreelle voittajadiplomi. Väre säilyy myös kirjoissa olympiakultamitalistina, vaikka ei tuota mitalia haltuunsa saanut. Molempien miesten palkinnot ovat nykyisin Urheilumuseon kokoelmissa.



18. elokuuta 2017

1963: Urheiluruutu – kansallinen instituutio

Suomalaisen urheilun ja Suomen Television eli STV:n suhde oli 1960-luvun alussa kireä. Talvella 1963 Suomen Urheiluliitto jopa haastoi Yleisradion oikeuteen yleisurheilun Ruotsi-maaottelun tv-korvauksista. Samana vuonna Hiihtoliitto ja Yle pääsivät jo sopimukseen, ja yleisurheilun televisiointikin normalisoitui parin vuoden kuluttua.

Vuosi 1963 jätti suomalaisen tv-urheilun historiaan pysyvän jäljen ennen muuta yhden ohjelman ansiosta. Vastaanottimissa välkkyi sunnuntai-iltana 18. elokuuta ohjelma nimeltä Urheiluruutu. Anssi Kukkosen ideoiman urheilukatsauksen ensimmäisen lähetyksen toimitti Seppo Kannas.

Aloitusuutisen aihevalinnallaan Urheiluruutu viitoitti tietä tulevaisuuteen. Hiihdon, yleisurheilun ja pesäpallon aikakaudella oli rohkea – mutta moderni – ratkaisu aloittaa rallilla ja Jyväskylän Suurajoilla. Historiallisen lähetyksen muita lajeja olivat jalkapallo, jousiammunta ja kiistakumppani yleisurheilu.

Kuva: YLE Elävä arkisto

13. elokuuta 2017

1983: Voittoheitto viimeisellä

Yleisurheilun ensimmäiset maailmanmestaruuskisat järjestettiin Helsingissä elokuussa 1983. Isäntämaan mitalitili näytti pyöreää nollaa, kun naisten keihäsfinaali käynnistyi kisojen toiseksi viimeisenä iltana. Tiina Lillakin odotettiin korjaavan tilanteen, sillä hän oli tilastokärki ME-tuloksellaan 74,76. Iltapäivälehden lööppi julisti: ”Tiina voittaa tänään!”

Lillak oli ollut karsinnan ykkönen, mutta loppukilpailu ei lähtenyt käyntiin toivotusti. Ennen viimeistä kierrosta hän oli toisena tuloksella 67,46. Kilpailua johti lähes kaksi metriä pidemmälle heittänyt britti Fatima Whitbread.

Olympiastadionin yleisö pääsi juhlimaan Suomen ensimmäistä mitalia juuri ennen Lillakin heittoa, kun Arto Bryggare palkittiin 110 metrin aitajuoksun MM-hopealla. Juhlat saivat huipennuksen Lillakin kiskaistessa viimeisellään kultamitalin arvoisesti 70,82. Martti Vainio täydensi Suomen mitalisuoran kisojen päätöspäivänä saavuttamalla pronssia 5000 metrin juoksussa.

Kausi 1983 oli Tiina Lillakin ylivoimaa: hän ei hävinnyt yhtäkään kilpailua ja heitti 16 kisassa yli 70 metriä. Urheilutoimittajain Liiton Vuoden urheilija 1983 -äänestyksen hän voitti ylivoimaisesti.




10. elokuuta 2017

1971: ”Julma-Juha”

Juha Väätäinen palautti suomalaisen kestävyysjuoksun maailman huipulle Helsingin olympiastadionilla 10.8.1971. Yleisurheilun EM-kisojen ensimmäisenä päivänä saavutettu 10 000 metrin juoksun voitto oli ensimmäinen suomalaisen kestävyysjuoksijan ratajuoksun kultamitali arvokisoissa neljännesvuosisataan.

Juha Väätäinen juoksi nuorempana lähinnä lyhyitä matkoja. Hänen 100 metrin ennätyksenä on 11,1 ja vuonna 1960 hän voitti nuorten Suomen mestaruuden 400 metrin aidoissa. Vähitellen mukaan tulivat ensin keskipitkät- ja sitten pitkät matkat. Sprintterin ominaisuuksia tarvittiinkin Helsingin EM-kisoissa 1971.

Kymmenentuhannen metrin juoksun viimeisen kierroksen alkaessa eniten pelättiin itäsaksalaisen Jürgen Haasen kirivoimaa. Britannian Dave Bedfordilla ei ollut kirikykyä, mutta Haase ja Väätäinen etenivät peräkkäin loppusuoralle. Haase ei raivokkaasta yrityksestään huolimatta päässyt ohitse ja Väätäisen voittoaika kirjattiin numeroin 27.52,8. Urbaanin legendan mukaan katsojien möly kilpailun viimeisen kierroksen aikana olisi kuulunut Porvooseen asti. Neljä päivää myöhemmin ”Julma-Juha” kruunasi vuoden 1971 EM-kisansa voittamalla myös 5 000 metrin juoksun.

Juha Väätäinen oli ensimmäisiä suomalaisia urheilijoita, joka systemaattisesti harjoitteli lämpimissä etelän maissa. Keväällä 1971 hän vietti kaksi kuukautta Mexicossa, harjoitusohjelmaan kuului juoksua jopa kuusi tuntia päivässä.



6. elokuuta 2017

1942: Uljas uusi urheilujärjestö?

Urho Kekkosesta oli tulla uuden eurooppalaisen urheilujärjestön johtaja vuonna 1942.

Natsien vallatessa Eurooppaa myös urheilun uudelleenjärjestely nousi Suomen Urheiluliiton puheenjohtajan Urho Kekkosen vanhan tutun, Saksan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Ostenin asialistalle. Suomella ja Saksalla oli ollut menestyksekäs yleisurheilumaaottelu Suomessa vuonna 1940. Vierailuja tehtiin molempiin suuntiin niin poliittisissa kuin urheilupiireissäkin.

Berliinissä kesällä 1942 pidetyssä suunnittelukokouksessa Kekkonen kiteytti puheessaan, että ”urheilu ei saa sodankaan kestäessä koteloitua oman maan rajojen sisälle, vaan kansainvälistä urheilullista yhteistyötä on pidettävä yllä.” Kekkonen korosti olympiakisojen vielä palaavan ja yhdistävän kansat.

Todennäköisesti Kekkosen tulevan uran kannalta oli onni, että Saksan sisäpoliittinen valtataistelu peruutti liiton toteutumisen. Natsivetoisen järjestön, edes hetkellinen, johtajuus ei olisi ollut positiivinen merkintä CV:ssä muutamaa vuotta myöhemmin. Sotien jälkeen Kekkonen ei juuri muistellut ääneen saksalaissuhteitaan.




3. elokuuta 2017

1937: Malmilla paukkui

Suomi oli yksi maailman johtavia kivääriammuntamaita 1930-luvulla. Rooman MM-kisoissa 1935 suomalaisampujien erinomainen menestys vaikutti osaltaan siihen, että Suomi sai järjestettäväkseen seuraavat ammunnan MM-kisat 1937. Päänäyttämöksi valmistui Malmille uusi ampumarata.

Tapahtuma oli suurin Suomessa ennen sotia järjestetty kansainvälinen urheilukilpailu. Osallistujia saapui 20 eri maasta. Avajaisten kutsuvierasaitiossa oli varsin arvovaltaista väkeä; vastavalitun presidentin Kyösti Kallion vieressä istui entinen presidentti Pehr Evind Svinhufvud ja toisella puolella sotamarsalkka C.G. Mannerheim. Svinhufvud, kansanomaisesti Ukko-Pekka, ei tyytynyt pelkkään kisakatsomossa oleiluun, vaan osallistui myös itse kisaan ikämiesten kivääri- ja pistoolikilpailuihin.

Suomalaisampujien tähtäimet olivat jälleen kohdillaan ja menestys oli sen mukainen. Mitalisaalis oli suorastaan runsas, sillä suomalaiset saivat yhteensä 31 mitalia ja seuraavaksi paras maa oli Viro 20 mitalilla. Pienenä takaiskuna voidaan kuitenkin pitää sitä, että arvostettu vapaakiväärin joukkueammunnan kiertopalkinto, Argentiina-patsas, menetettiin Virolle ja ensimmäistä kertaa kisoissa jaetun Marskin kultapallon sai Sveitsi.



29. heinäkuuta 2017

1990: Matador – kaikkien aikojen paras kouluratsu

Ratsastusmaailman katseet kääntyivät heinäkuussa 1990 kouluratsastuksen MM-kisoihin Tukholman olympiastadionille. Mukana olivat myös Suomen Kyra Kyrklund ja Matador. Ratsukon tie MM-kisakentille oli kuitenkin ollut pitkä ja kivinen.

Vuotta aiemmin Matador oli palannut siitosorin töistään Helsingin Ruskeasuolle valmistautumaan tulevaan kilpailukauteen. Yllättäen se sairastui ähkyyn. Tilanne paheni nopeasti ja ori kuljetettiin poliisisaattueessa leikattavaksi. Alkoi pitkä toipuminen. Suuri yleisö uskoi Matadorin uran kouluhevosena olevan ohi, ja aluksi sitä epäili Kyrakin. Hevonen parani kuitenkin hiljalleen ja valmentautuminen alkoi uudelleen vain muutamaa kuukautta ennen MM-kisoja.

Tukholmassa Kyra ja ”Matti” selvittivät Grand Prix -karsintaluokan erinomaisesti. Loppukilpailussa kahta päivää myöhemmin kaksikko onnistui jälleen, ja Kyra löi oman ennätyksensä yltäen hopeasijaan. Matador oli tehnyt näyttävän paluun kisaradoille ja Suomi voittanut ensimmäisen MM-mitalin ratsastuksessa.

Vuonna 2015 Matador valittiin Global Dressage Forumin järjestämässä kansainvälisessä yleisöäänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi kouluhevoseksi.


28. heinäkuuta 2017

1930: Mongolien päivä

Matti Järvinen nousi kohinalla keihäänheiton huipulle kesällä 1930. Kuuluisan urheilijaperheen nuorimmainen rikkoi Tukholman Olympiastadionilla 28. heinäkuuta Ruotsin Erik Lundqvistin nimissä olleen ME:n tuloksella 72,38. Miltei ennätystä suuremman kohun Suomessa nosti seuraavan päivän otsikko Ruotsin johtavassa urheilulehdessä Idrottsbladetissa: ”Mongolien päivä Stadionilla”. Alaotsikossa kerrottiin, että ”vinosilmäinen” Matti Järvinen oli riistänyt Ruotsilta maailmanennätyksen.

Värikkäästä kynänkäytöstään tunnettu Idrottsbladetin päätoimittaja Torsten Tegnér sai idean otsikkoonsa siitä, että kilpailuissa oli esiintynyt myös Japanin yleisurheilujoukkue. Suomessa pahastuttiin kuitenkin suuresti: maamme urheilijoiden loistavaa menestystä oli käytetty juuri todisteena siitä, että suomalaiset kuuluivat ”arvokkaimpaan” pohjoismaiseen rotuun huolimatta oudosta itäisestä kielestään. Kohu kiristi osaltaan Suomen ja Ruotsin yleisurheilusuhteita, jotka Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen laittoikin seuraavana vuonna poikki.

Järvinen ei lopulta edes saanut Tukholmasta maailmanennätystä, sillä ruotsalaiset eivät ilmoittaneet hänen tulostaan IAAF:lle ratifioitavaksi. Väliäkös tuolla: hän heitti jo samana syksynä uuden ME-tuloksen 72,93 ja hallitsi keihäsmaailmaa lähes koko seuraavan vuosikymmenen.


27. heinäkuuta 2017

1996: Suomen pelastaja

Atlantan olympiakisat vuonna 1996 olivat suomalaisille pettymys, vaikka tuomisina oli neljä mitalia. Yksi suoritus kuitenkin hiljensi kriitikot. Tämä oli keihäänheittäjä Heli Rantasen olympiakulta.

Rantanen lähti keihään finaalin itseluottamusta uhkuen. Kulunut kilpailukausi oli sujunut hyvin ja harjoituksissa kaaret olivat saavuttaneet mittoja, joita hänelle ei aina edes paljastettu. Rantasen valmentaja Leo Pusa oli rakentanut vuodessa hermoilevasta, mutta lahjakkaasta heittäjästä kovan urheilijan.

Olympiafinaalissa Rantanen oli ensimmäinen heittäjä. Keihäs lähti matkaan hyvässä kaaressa ja lensi pitkälle. Tulostaululle ilmestyivät lukemat 67,94. Heitto oli metrin pidempi kuin Rantasen ennätys. Hän kommentoi kiskaisuaan kisan jälkeen sanoilla: ”Tiesin, että nyt lähtee.” Avaus oli tyly muille kilpailijoille, eikä kukaan enää pystynyt parempaan.

Ei Rantasenkaan kilpailu helppo ollut. Vaikka voittotulos syntyi ensimmäisellä, oli odotettava viimeinenkin heitto, että kulta oli varma. Rantanen kertoo kilpailun lopussa purreensa pyyhettä pitääkseen jännityksen kurissa.



23. heinäkuuta 2017

1932: Paavo Nurmi pois olympiamaratonilta

Kansainvälinen Yleisurheiluliitto (IAAF) otti huhtikuussa 1932 Paavo Nurmelta väliaikaisesti kilpailuoikeuden rahapalkintojen vuoksi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen ja IAAF:n ruotsalainen johtaja J. S. Edström tapasivat, mutta riita Nurmesta vain entisestään kärjistyi. Kekkonen toivoi, että IAAF muuttaisi päätöstään olympiakisojen aikana pidettävässä kongressissa.

Urheiluliiton ja Suomen Olympiakomitean vastineessa IAAF:lle vakuutettiin Nurmen amatööriyttä. Nurmi valittiin Suomen olympiajoukkueeseen. Hän matkusti Los Angelesiin osallistuakseen maratonille. Kekkonen ja Lauri Pihkala uhkailivat Suomen vetäytyvän kisoista tai ainakin jättäytyvän pois avajaisista ellei Nurmi saisi kilpailla.

IAAF:n kongressi säilytti Nurmen kilpailukiellon. Suomessa oleva Olympiakomitean puheenjohtaja Ernst Krogius lähetti päivää ennen avajaisia olympiajoukkueen johtajalle K. E. Levälahdelle sähkeen, jossa hän vaati Suomen joukkueen käyttäytyvän normaalisti ja säilyttävän urheiluhengen ilman minkäänlaisia protesteja. Krogiusta toteltiin, mutta Suomi–Ruotsi-yleisurheilumaaotteluihin tuli kahdeksan vuoden tauko.






19. heinäkuuta 2017

2003: Vesien valtiatar

Viimeistään vuoden 2003 aikana 18-vuotiaasta Hanna-Maria Seppälästä oli tullut Suomen kiinnostavin uimari. Äitinsä Mirjami Seppälän valmennuksessa hän rikkoi vapaauinnin Suomen ennätykset niin 50, 100 kuin 200 metrilläkin.

Ei ihme, että odotukset Barcelonan MM-kisoista vuonna 2003 olivat kovat. Historia vain puhui omaa kylmää kieltään: yksikään suomalaisnainen ei ollut vielä selviytynyt MM-uintien loppukilpailuun. Aikakaudelle tuli kuitenkin loppu, kun Seppälä ui itsensä 100 metrin finaaliin SE-ajalla. Tämän jälkeen uskallettiin jo puhua mitalistakin, vaikka Seppälät itse pysyivät tavoitteineen tiukasti 8. sijassa.

100 metrin vapaauinnin MM-finaali uitiin Barcelonassa 25.7.2003. Seppälä lähti radalta neljä. Väliaikapisteeseen tultaessa hän oli ottanut kärkipaikan, eivätkä pahimmat kilpakumppanitkaan, USA:n Jenny Thompson tai Jodie Henry, kyenneet ohittamaan suomalaista. Seppälä voitti maailmanmestaruuden ajalla 54.37, joka oli uusi suomenennätys.

Vaisummin pärjänneet miesuimarimme saivat tällä kertaa saapua rauhassa Helsinki-Vantaan lentokentälle median ja ihailijoiden pyöriessä hämmentyneen, mutta onnellisen maailmanmestarin ympärillä.




17. heinäkuuta 2017

1976: Veneen mitalla voittoon

Pertti Karppinen voitti Montrealissa 25.7.1976 ensimmäisen yksikkösoudun kolmesta olympiakultamitalistaan. Loppukilpailussa 23-vuotiaan raisiolaisen ykköstavoitteena oli taktisesti onnistunut soutu. Sen pitäisi riittää pitkälle. Karppinen oli kerännyt tietoa jokaisesta vastustajastaan: tyypillinen vauhdinjako, soututyyli ja tekniikka sekä tulokset kaikista kilpailuista.

Kisan vahvin voittajasuosikki oli länsisaksalainen Peter-Michael Kolbe, joka karkasi muilta heti startin jälkeen. Karppinen ei tuhlannut voimiaan alkumatkan kovassa vastatuulessa, vaan eteni kuuden finalistin joukossa toiseksi viimeisenä. Matkan puolivälissä, kilometrin kohdalla, Karppinen oli jo kiristänyt tahtiaan ja alkoi tavoittaa Kolbea.

Viimeisillä sadoilla metreillä Karppinen otti hurjan loppukirin ja saapui maaliin voittajana, reilun veneen mitan Kolbea edellä. Karppisen ykköstilaa pidettiin suurena yllätyksenä, mutta seuraavat olympiavoitot Moskovassa 1980 ja Los Angelesissa 1984 olivatkin sitten jo odotettuja.



15. heinäkuuta 2017

1939: ”Joka ainoa mies ylitti itsensä”

Kun Italian jalkapallomaajoukkue saapui Suomeen heinäkuussa 1939, se oli edellisenä viitenä vuotena voittanut kahdet MM-kisat ja yhdet olympialaiset. Ystävyysottelussa Suomea vastaan Helsingin Stadionilla pelasi kahdeksan edellisen kesän MM-finaalissa juhlinutta pelaajaa – mukaan lukien suurimmat tähdet, kapteeni Giuseppe Meazza ja maalitykki Silvio Piola. Valmentaja Vittorio Pozzolle Suomi oli entuudestaan tuttu: Pozzon arvokisadebyytti Tukholman olympialaisissa 1912 oli päättynyt tappioon juuri Suomelle.

Vuoden 1940 kotiolympialaisiin valmistautuva Suomi oli kesäkuussa hävinnyt selvin numeroin Ruotsille ja Tanskalle. Odotuksien vastaisesti Italia ei kuitenkaan päässyt helpolla. Suomalaiset syöttelivät itsevarmasti ja syöksyivät kaksinkamppailuihin anteeksi pyytelemättä. Vain puoli vuotta myöhemmin talvisodassa kaatunut Pentti Eronen pelasi hyökkäyksessä elämänsä ottelun, ja Thure Sarnola vartioi maaliaan ”kuin hurmahenki”.

Italian pelasti nöyryytykseltä tähtihyökkääjä Piolan hattutemppu. Suomalaisista maalin kirjauttivat Aatos Lehtonen ja Kurt Weckström. Vieraiden 3–2-voittoon päättynyt ottelu nostettiin heti lehdistössä yhdeksi suomalaisen jalkapallon suurimmista hetkistä.




6. heinäkuuta 2017

1960: Lyömättä jääneet olympiaiskut

Nyrkkeilyn vuoden 1959 Euroopan mestari Olli Mäki ei päässyt näyttämään iskuvoimaansa seuraavan vuoden Rooman olympiakisoissa. Presidentti Urho Kekkonen vetosi, että Suomen parhaat urheilijat pääsisivät kisoihin, mutta Kekkonenkaan ei kyennyt paikkaamaan Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton ja Työväen Urheiluliiton keskinäistä epäluottamusta.

Mäen ohella TUL:n huippu-urheilijoista jäivät kisojen ulkopuolelle painijat Taisto Kangasniemi, Mauno Ukkola ja Paavo Laukkanen, voimistelijat Kalevi Suoniemi, Martti Mansikka ja Hannu Rantakari, keihäänheittäjä Olavi Kauhanen ja painonnostaja Reino Suominen.

Kekkosen välitysesityksen jälkeen Olympiakomitea tarjosi kisapaikkaa kahdelle voimistelijalle ja nyrkkeilijä Mäelle. TUL ei suostunut, koska ulkopuolelle olisi jäänyt suurin osa sen olympiakelpoisista urheilijoista.

Mäki olisi päässyt kisoihin loikkaamalla SVUL:n riveihin, mutta sitä hän ei tehnyt. Mäki siirtyi syksyllä 1960 ammattilaiseksi. Seuratoveri Väinö Järvenpää loikkasi ja pääsi kisoihin Mäen sarjaan.





3. heinäkuuta 2017

1957: Epäilyttävä ennätys

Starttipistoolin laukaus pamahti Turun Urheilupuistossa heinäkuun 11. päivänä 1957 klo 19.08. Tarkalleen 3 minuuttia ja 40,2 sekuntia myöhemmin Suomi oli saanut kerralla kaksi uutta yleisurheilun maailmanennätysmiestä.

Tieto uudesta 1500 metrin juoksun ME-tuloksesta lähti oitis maailmalle Suomen Tietotoimiston kautta. Kaikkialla tietoa ei kuitenkaan julkaistu heti. Kansainvälisiltä uutistoimistoilta saapui STT:lle sähkeitä, joissa pyydettiin ennätysuutiseen korjausta: ”tuloksissa etunimet väärin - stop - kolmelle parhaalle merkitty olavi - stop - ilmoittakaa oikeat etunimet - stop”.

Alkuperäinen uutinen piti paikkansa, vaikka kieltämättä epäilyksille oli perustelunsa. Kilvan kolmen parhaan etunimi oli Olavi. Voittajaksi merkittiin Olavi Salsola, kakkoseksi Olavi Salonen ja molemmille ME-aika 3.40,2. Kolmanneksi juoksi Olavi Vuorisalo, 3.40,3.

Maailmanennätys yllätti yleisurheilun aallonpohjaan vaipuneen Suomen. Juhlahumu tosin päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Vain vuorokauden Turun ennätysjuoksun jälkeen uutistoimistot sähköttivät jo uudesta, häikäisevän kovasta maailmanennätyksestä. Tšekkoslovakian Stanislaw Jungwirth oli juossut 1500 metriä aikaan 3.38,1.


30. kesäkuuta 2017

2009: Paidalla on monta nimeä

Suomalainen maantiepyöräilijä Jussi Veikkanen voitti 5.7.2009 Ranskan ympäriajon toisella etapilla kolme neljästä mäkikiristä. Hän nousi samalla mäkikirikilpailun johtoon ja sai Maillot à pois rouges -paidan haltuunsa. Tätä paitaa, jossa on isoja punaisia pilkkuja, kutsutaan myös Vuorten kuninkaan paidaksi, pilkkupaidaksi ja pallopaidaksi. Ensimmäistä kertaa Ranskan ympäriajossa mukana ollut Veikkanen oli kokonaiskilpailussa 108:s.

Jussi Veikkanen aloitti kilpapyöräilyuransa Mälarenergi-tallin ajajana ja siirtyi 2005 ammattilaiseksi ranskalaiseen La Française des Jeux -talliin. Vuonna 2011 hän siirtyi Omega Pharma-Lotto -tallin riveihin, mutta palasi entiseen talliinsa seuraavana vuonna. Talli tunnetaan nykyään nimellä FDJ. Lopetettuaan aktiiviuransa 2015 Veikkanen siirtyi työskentelemään tallinsa organisaatiossa.

Ranskan ympäriajo (Le Tour de France) on tunnetuin vuosittain järjestettävistä pyöräilykilpailuista. Se ajettiin ensimmäisen kerran vuonna 1903. Suomalaisista pyöräilijöistä siihen ovat osallistuneet, Veikkasen lisäksi, Joona Laukka (1997–1998) ja Kjell Carlström (2005–2007). Jussi Veikkanen lahjoitti pilkkupaidan Urheilumuseoon marraskuussa 2009.





28. kesäkuuta 2017

1962: Tanko tanssilavalla

Täysi-ikäisyyden raja oli 1960-luvun alun Suomessa 21 vuotta. Tamperelainen painonnostaja Jaakko Kailajärvi juhlisti virallisen aikuisuuden saavuttamista harvinaisen näyttävästi. Hänestä tuli syntymäpäivänään 1.7.1962 maailmanennätysmies tempaustuloksella 143,5 kg.

Suomalainen painonnosto eli 1960-luvulla nousukautta, joka huipentui Kaarlo Kangasniemen olympiavoittoon 1968 ja maailmanmestaruuteen vuotta myöhemmin. ME-lukemia suomalaiset parantelivat vuosina 1962–1974 kaikkiaan 31 kertaa, ensimmäisenä Jaakko Kailajärvi Eräjärvellä.

Kauniissa järvimaisemassa sijaitseva Eräjärven Rönnin tanssilava ei päätynyt maailmanennätyksen syntysijaksi sattumalta. Rönnin lavalla oli kolisteltu isoja painoja jo toistakymmentä vuotta. Sotien jälkeisen niukan ruuan aikana painonnostajat saivat kovaan kulutukseensa ratkaisun Hämeen maaseudulta. Riuskat punttimiehet tekivät ruokapalkalla heinätöitä, harjoittelivat iltaisin ja järjestivät kilpailuja. Kisapaikka vaihtui manttaalikunnan talon ”Erälinnan” tulipalon jälkeen vuonna 1950 tanssilavalle, jossa tehtiin heinäkuun alussa 1962 suomalaisen painonnoston historiaa.



25. kesäkuuta 2017

1969: Jättiläinen kaatuu

”On vaikeampaa hävitä Suomelle kuin voittaa maailmanmestaruus.” Espanjalaisen Marcan urheilutoimittajat saivat kesäkuun lopussa 1969 kirjoitettavakseen otteluraportin, jota eivät koskaan olisi uskoneet kirjoittavansa. Suomi oli juuri järisyttänyt jalkapallomaailmaa ottamalla Helsingin Olympiastadionilla pelatussa MM-karsintaottelussa 2–0-voiton Espanjasta.

Asetelmat eivät lupailleet Suomelle suuria. Suomi oli hävinnyt kaikki neljä edellistä MM-karsintaotteluaan Belgiaa ja Jugoslaviaa vastaan, ja Pohjoismaiden mestaruusturnauksessa esitykset olivat olleet yhtä vaisuja. HIFK:n Tommy Lindholm teki kuitenkin Suomen avausmaalin jo 7. minuutin jälkeen, ja KTP:n Arto Tolsa lisäsi pian johtoa. Nimekkäät vieraat eivät tästä enää toipuneet. Voitto on edelleen Suomen ainoa karsintavoitto jalkapallon suurmaasta.

Espanjalle tappio merkitsi karsiutumista Meksikon MM-kisoista 1970 ja valmentaja Miguel Muñozin lähtöpasseja. Uusi valmentaja, entinen huippupelaaja Ladislao Kubala, sai heti mahdollisuuden revanssiin, sillä Suomi ja Espanja kohtasivat toistamiseen karsintojen päätöspelissä lokakuussa. Sillä kertaa Espanja voitti tylyin 6–0-lukemin.



20. kesäkuuta 2017

2012: Myötätuulta vain purjeissa

Suomi saavutti kaksi mitalia Lontoon olympiakisojen purjehdusregatassa, joka järjestettiin Weymouthin edustalla Englannin etelärannikolla parinsadan kilometrin päässä pääkaupungista. Helsinkiläinen arkkitehtiopiskelija Tuuli Petäjä otti yllättäen hopeaa naisten RS:X-purjelautaluokassa noustuaan viimeisissä lähdöissä ohi pahimpien kilpailijoidensa. Odotetumpi mitali tuli naisten match racing -kilpailussa, jossa Suomen venettä ohjasi Silja Lehtinen gasteinaan Silja Kanerva ja Mikaela Wulff. Aiemmin kesällä MM-kullan voittanut kolmikko hävisi välierän täpärästi Australialle mutta päihitti Venäjän kilpailussa pronssista voitoin 3–1.

Purjehtijoiden hyvää menestystä korosti suomalaisurheilijoiden tuskailu muissa lajeissa. Olympiakaupunki Lontoossa mitaleille ylsi vain Antti Ruuskanen, joka heitti viimeisenä kisapäivänä pronssia keihäsfinaalissa Tero Pitkämäen sijoittuessa viidenneksi. Suomen kokonaissaldo jäi näin kolmeen mitaliin, mikä oli vähiten koko kesäolympiahistoriassa. Tuuli Petäjä sai hopeamitalinsa ansiosta Vuoden urheilija -palkinnon 2012. Hopeamitali annettiin neljän vuoden päästä myös Ruuskaselle, kun Lontoon keihäsfinaalin ukrainalainen kakkosmies jäi jälkitestissä kiinni dopingista.


18. kesäkuuta 2017

1943: Maailman ensimmäinen urheilumuseo

”Suomen ja samalla maailman ensimmäinen urheilumuseo avattiin viime perjantai-iltana kutsuvieraille ja sunnuntaina suurelle yleisölle. [– –] Voimme oikeutetulla ylpeydellä sanoa, että tämä näyttelytiloiltaan vähäinen mutta varastoiltaan jo huomattavakin museo on alansa esikoinen, ei ainoastaan Euroopassa, vaan mikäli tiedetään, yleensäkin”, uutisoi Urheilu elokuussa 1943.

Keruutyö Urheilumuseota varten oli käynnistetty jo 20 vuotta aikaisemmin ja ensimmäinen näyttely oli avattu helsinkiläisen koulun luokkahuoneessa 1930-luvun alussa. Museo sai pysyvät tilat vuonna 1938 valmistuneen Olympiastadionin siipirakennuksesta. Muutto kuitenkin viivästyi, kun Helsingille myönnettiin vuoden 1940 olympiakisat ja museon tilat otettiin kisojen järjestelytoimikunnan käyttöön.


Urheilumuseo muutti stadionille lokakuussa 1940, jolloin museonhoitaja Toivo Okkola alkoi valmistella näyttelyä. Työ eteni hitaasti, koska materiaaleista oli pulaa ja välillä oli korjattava pommitusten aiheuttamia vaurioita. Avajaiset järjestettiin viimein 6.8.1943. Tilaisuuden juhlavuudesta ei tingitty, vaikka sota oli edelleen käynnissä. Kansanhuoltolautakunta myönsi tarjottavaksi sokeria ja kahvinkorviketta. Avajaisista kuvatussa filmissä eturivissä seisoo Paavo Nurmi.


14. kesäkuuta 2017

1947: Suomen suurin olympiavoitto

Helsinki oli valmistautunut isännöimään urheilevan maailman nuorisoa vuoden 1940 olympiakisoissa. Toinen maailmansota peruutti kuitenkin nämä kisat ja seuraavatkin. Sodan savu oli hädin tuskin hälvennyt, kun Suomessa tartuttiin uudelleen toimeen: vuoden 1948 olympiakisat oli myönnetty Lontoolle, joten katseet siirrettiin vuoteen 1952. Asialla oli jo kiire, sillä Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) päätti kisaisännästä Tukholman-kokouksessaan 21.6.1947.   

Suomen urheilukenttien tiimoilla käytiin sodanjälkeisinä vuosina kiivasta kamppailua porvarillisen SVUL:n ja Työväen Urheiluliiton TUL:n välillä. Olympiaisännyyden tueksi rivit kuitenkin suoristettiin: hakemuksen taakse ryhmittyivät Suomen valtio, Helsingin kaupunki, urheiluliitot laidasta laitaan ja kansan yleinen mielipide. Hanketta veti yksinvaltaiseen tapaan Erik von Frenckell, joka johti niin Stadion-säätiötä ja Suomen Palloliittoa kuin virkansa puolesta Helsingin kaupungin raha-asioitakin. 

Vuoden 1952 olympiakisoista kilpaili Helsingin lisäksi Amsterdam ja peräti viisi eri Yhdysvaltain kaupunkia. Arvokasta taustatukea tuli KOK:n kokouksen ruotsalaisisänniltä, jotka olivat luopuneet Tukholman kisahankkeestaan Helsingin hyväksi. Von Frenckell marssitti suomalaiset urheilujohtajat KOK:n yläluokkaisten herrojen eteen juhlavasti shaketeissa erotuksena rahvaanomaisesti esiintyneisiin amerikkalaisiin. Helsingin puolesta puhuivat myös järkisyyt. Euroopassa vallitsi 1947 pula-aika, eikä kaukomatkailu houkutellut KOK:n eurooppalaista enemmistöä. KOK halusi myös houkutella Neuvostoliiton mukaan olympialiikkeeseen, ja tämä onnistuisi paremmin, mikäli kisat pidettäisiin sen naapurimaassa kuin ”vihollisen” maaperällä USA:ssa. Viimeisen sinetin Helsingin voitolle löi amerikkalaiskaupunkien keskinäinen kinastelu. Helsinki sai toisella kierroksella 15 ääntä, Minneapolis 5, Los Angeles 5 ja Amsterdam 3. 



7. kesäkuuta 2017

1949: ”Perkele, alkakaa painua!”

Nelikymmenpäinen miesjoukko odotti jännittyneenä pimenevässä kesäyössä Helsingin maalaiskunnan Ruskeasannalla vuonna 1949. Vuorokauden vaihtuessa he säntäisivät maastoon viemään ensimmäistä kertaa suunnistuksen Jukolan viestiä. Kaatosade vesitti lähdön, kun kilpailua varten teetetty ilotulitusraketti ei ottanut syttyäkseen. Järjestelyitä johtanut Erkki Pekkanen tuskastui ja lähetti miehet matkaan terävällä komennollaan: ”Perkele, alkakaa painua!” Näin alkoi Jukolan viestin tarina.

Jukolan viesti otti kansallismielisiä vaikutteita erityisesti Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä. Selvin niistä oli tietysti seitsenhenkiset joukkueet. Myös naiset pääsivät kilpailemaan Venlojen juoksun merkeissä vuodesta 1951 alkaen. Henkilökohtainen kilpailu muuttui Venlojen viestiksi 1970-luvun lopulla.

Vuosikymmenten saatossa kilpailu on laajentunut jopa Suomen suurimmaksi urheilutapahtumaksi, mutta se on säilyttänyt perinteensä. Ja ehkä juuri siksi se on kasvanutkin. Vettyneestä ensiyrityksestä huolimatta ovat viestien lähdöt myöhemmin onnistuneet. Niistä ovat jo pitkään vastanneet Puolustusvoimien eri osastot tykkien ja aseiden laukauksilla.

Kuva: Antti Nousiainen



3. kesäkuuta 2017

1968: ”Kulta-Kalle” Méxicon kisojen pelastaja

Onneksi rauta oli kevyttä. Muutoin Suomen kultamitalien ketju olympiakisoissa olisi katkennut. Kaarlo ”Kulta-Kalle” Kangasniemi toi painonnoston voitollaan Suomen ainoan kullan Méxicon vuoden 1968 olympiakisoista. Mitali oli Suomen painonnoston ensimmäinen olympialavoilla.

Ensin Kangasniemi punnersi 172,5 kiloa. Uusi olympiaennätys toi selvän johdon. Tempauksessa hän nosti suorille käsille uudet maailmanennätys painot 158 kiloa, ja eroa seuraavaan oli jo 20 kiloa. Tässä välissä Kalle joi kupin mustaa kahvia. Jalat tuntuivat veteliltä, mutta silti hän nosti työnnössä 187,5 kiloa, mikä riitti voittoon kymmenen kilon erolla seuraavaan.

Hyvien tuloksien takana oli ankara harjoittelu. Kovia punttitreenejä pidettiin viitenä päivänä viikossa ja yhtenä paineltiin juoksulenkki. Ainoana huolena olivat kalliit ruokalaskut. Porilaiset kuitenkin huolehtivat mitaliehdokkaastaan toimittamalla Kangasniemen kotiin ruokaa.

”Olihan se kultamitali otettava, kun kerran niin käskettiin.” Näin tuumi porilainen, Pormestarinluodon kansalaiskoulun talonmies. Kerrankin Porilaisten marssia soitettiin osuvasti porilaiselle olympiavoittajalle.



30. toukokuuta 2017

1938: Meidän stadion

Vuonna 2018 Olympiastadionimme täyttää kunnioitettavat 80 vuotta.  Omasta stadionista ja olympiakisaisännyydestä oli haaveiltu jo 1910-luvulta lähtien. Stadionin rakentaminen aloitettiin 1934 ja reilut neljä vuotta myöhemmin, 12.6.1938, vietettiin arkkitehtien Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnitteleman urheilupyhätön vihkiäisiä.

"Kansalaiset! Suomella on nyt merkkipäivä, kun pääkaupunkiimme rakennettu stadion avaa porttinsa suurien isänmaallisten juhlien ja jalon kilvoittelun tyyssijaksi". Näillä juhlallisilla sanoilla tasavallan presidentti Kyösti Kallio vihki Stadionin käyttöön. Tapahtumaa oli juhlistamassa arvokas kutsuvierasyleisö, mutta myös ns. tavallinen väki oli tervetullut; tilaisuuteen sai ostaa lippuja vihkiäisjuhlakansliasta ja Stockmannilta. Kaikkein halvimmat liput olivat Työväenkirjakaupassa sekä Hannes Kolehmaisen urheiluliikkeessä.

Vihkiäisten ohjelma oli perinteinen kuten arvata saattaa. Paljon puheita, urheilua, torvisoittoa sekä tietenkin Maamme-laulu ja Sotilaspoika-marssi. Kunniavieraat saivat arvonsa mukaisen tarjoilun, jossa kakkujen, kahvin ja eksoottisten hedelmien lisäksi oli tarjolla myös savukkeita ja sikareita.


28. toukokuuta 2017

1964: Susijengin kantaisät

Suomen miesten koripallojoukkue teki urheiluhistoriaa vuonna 1964. Se on ainoa suomalainen palloilujoukkue, joka on selviytynyt karsintojen kautta olympialaisiin.

Euroopan lohkon karsinnat järjestettiin Genevessä kesällä 1964. Mukana oli 14 maata ja tarjolla vain kaksi olympiapaikkaa. Suomen joukkue oli iskussa. Se voitti alkusarjansa ylivoimaisesti ja varmisti jatkopeleissä helponoloisesti pääsynsä lokakuussa Tokiossa järjestettäviin kisoihin. Kari Liimo oli karsintaturnauksen korikuningas.

Suomen maajoukkueesta oli hitsautunut valmentaja Kalevi Tuomisen johdolla tiivis, iskukykyinen joukko. ”Olimme kuin veljet”, muisteli aloitusviisikossa pelannut Jorma Pilkevaara. Tokiossa Suomi taisteli rohkeasti ja sijoittui lopulta 16 osanottajamaan joukossa yhdenneksitoista. 

Vuoden 1964 kisat olivat toinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun suomalaiset koripalloilijat ovat pelanneet olympiakentillä. Helsingin 1952 kisojen koripalloturnaukseen isäntämaa oli päässyt automaattisesti mukaan.

Tokiossa pelanneen joukkueen runko pysyi kasassa olympialaisten jälkeen. Vuonna 1967 se teki jälleen historiaa: kuudes sija EM-kotikisoissa on edelleen Suomen koripallomaajoukkueen paras saavutus.

Vuoden 1964 aloitusviisikko vasemmalta: Pertti Laanti, Timo Lampen, Kari Liimo, Jorma Pilkevaara ja Martti Liimo.

25. toukokuuta 2017

1952: Kahden kullan kaksikko

Helsingin olympiakisat olivat kääntymässä jälkimmäiselle viikolle eikä Suomella ollut vielä yhtään kultamitalia, kun melojat aloittivat kisaurakkansa Taivallahdella sunnuntaina 27. heinäkuuta 1952. Ensimmäinen lähtö oli kajakkikaksikoiden 10 000 metrin kilpailu. Suomen Kurt Wires ja Yrjö Hietanen voittivat kullan pidettyään Ruotsin parin takanaan 0,4 sekunnin erolla. ”Emme meloneet täysillä, vaan säästimme voimiamme seuraavan päivän tuhannelle metrille”, kertoi Wires vuonna 1980 ilmestyneessä kirjassa Kultaa, kunniaa, kyyneleitä. ”Helpolla kulta ei tullut, sillä Kurre ajoi itsensä jälleen täysin piippuun. Noustuaan kanootista hän rojahti hervottomana laiturille”, muisteli Hietanen samassa teoksessa.

Kurt Wires oli lopettanut melontauransa saavutettuaan olympiahopeaa kajakkiyksiköiden 10 000 metrillä Lontoossa 1948. Helsingin olympiakisoihin hänen oli määrä osallistua konttorikoneyhtiön tulospalveluteknikkona. Kotikisavuoden koittaessa 32-vuotias Wires kuitenkin innostui uudelleen ja rääkkäsi itsensä jälleen kisakuntoon. Edustuspaikka oli auki vain kaksikossa, johon Wires pyysi kumppanikseen 24-vuotiaan Yrjö Hietasen. Miehet istuivat samaan kanoottiin ensi kerran toukokuussa 1952, vain kaksi kuukautta ennen kisoja. Tavoitteeksi asetettiin rohkeasti kaksi kultamitalia.

Kajakkikaksikoiden 1000 metrin finaali oli olympiamelontojen viimeinen lähtö maanantaina. Sitä ennen oli ennättänyt tapahtua paljon: Suomen melojat olivat voittaneet yhteensä viisi mitalia, joukossa Thorvald Strömbergin ja Sylvi Saimon kullat. Wireksen ja Hietasen päävastustajat tulivat jälleen Ruotsista, ja kisa oli edellispäiväistäkin tiukempi. Kajakit ylittivät maaliviivan rinta rinnan, ja maalikamerakuvaa tarkasteltiin pitkään. Lopulta tuomaristo julisti Suomen voittajaksi. Ruotsi jätti kuitenkin protestin, koska maalikameran filmi oli tärveltynyt. Kansainvälinen melontaliitto ratkaisi kiistan Suomen eduksi lopullisesti vasta vuosi myöhemmin.



22. toukokuuta 2017

1991: Seppo Rädyn ennätyskesä

Maailmanmestaruudesta se heti alkoi, keihäänheittäjä Seppo Rädyn ura kansainvälisellä huipputasolla. Roomassa 1987 ensiyrittämällä voitettu MM-kulta sai vuosikymmenen mittaan seurakseen viisi muuta arvokisamitalia. Pitkän uran kovin kunto osui sen keskikohtaan, kauteen 1991.

Yleisurheilun kilpailukautta oltiin vasta aloittelemassa, kun Japanista kuultiin kummia. Seppo Räty oli heittänyt 6. toukokuuta Shizuokassa maailmanennätyksen 91,98 metriä. Kotimaassa tuore ME-mies nähtiin ensimmäisen kerran tositoimissa kesäkuun toisena päivänä. Paikkana oli pienen Punkalaitumen kunnan vaatimaton urheilukenttä, keli suomalaisen alkukesän viileä tihkusade. Olosuhteet eivät edustaneet maailman huippua, mutta Seppo Rädyn tulos edusti. Keltainen Sandviken Champion -keihäs kaartoi Rädyn paiskaamana huimat 96,96 metriä.

Maailmanennätys alkoi taas lähennellä sadan metrin rajaa, minkä takia keihäsmallia oli muutettu vuonna 1985. Ratkaisu löytyi jälleen keihästä koskevien sääntöjen muokkaamisesta. Huippumiesten kesällä 1991 käyttämän keihäsmallin epätasainen pintamateriaali kiellettiin ja kyseisellä keihäällä heitetyt ennätykset mitätöitiin. Seppo Rädyn maailmanennätys eli kesästä syksyyn.


20. toukokuuta 2017

1972: Paroni kaataa kuninkaan

Italian Giacomo Agostinin saavutukset moottoripyöräradoilla ovat edelleen ylittämättömät. Hän hallitsi itsevaltiaan tavoin silloisen TT-ajon (nykyään MotoGP) kahden suurimman luokan MM-sarjaa vuosina 1968–1971. Keskeytysten takia muutkin olivat satunnaisesti yltäneet korkeimmalle korokkeelle, mutta ajamalla ei Agostinia voitettu noina vuosina kertaakaan. Kauden 1971 aikana haastajista nopeimmaksi osoittautui Jarno ”Paroni” Saarinen Suomen Turusta.

Koitti kevät 1972 ja 350-kuutioisten MM-sarjan avauskilpa 29. huhtikuuta saksalaisen moottoriurheilun pyhäkössä Nürburgringillä. Harjoituksissa Saarinen oli jättänyt Agostinin peräti kymmenen sekunnin päähän, mitä tosin epäiltiin Agostinin taktikoinniksi. Kisastartissa ”Ago” kiiruhti kärkeen. Yli 20-kilometrisistä kierroksista kolmannella Saarinen ohitti italialaisen ja ajoi MM-osakilpailun voittoon. Agostinin oli taipuminen hopeasijalle ensimmäisen kerran yli neljään vuoteen.

Kauden 1972 MM-sarjassa Agostini onnistui vielä säilyttämään ykköstilansa molemmissa ajamissaan luokissa, 350- ja 500-kuutioisissa. 250-kuutioisten MM-tittelin ja ensimmäisen suomalaisen voittaman moottoripyöräilyn maailmanmestaruuden vei Jarno Saarinen.

Seuraavana keväänä Saarinen otti voitot myös kuningasluokan MM-sarjan kahdessa ensimmäisessä osakilpailuissa. Hän menehtyi onnettomuudessa Monzan radalla 20.5.1973.


16. toukokuuta 2017

2007: Huuhkajan lento

Suomen ja Belgian välistä EM-karsintaottelua kesäkuussa 2007 oli pelattu 18 minuuttia, kun Helsingin Olympiastadionilla talvesta saakka majaillut cityhuuhkaja oli nähnyt tarpeeksi. Suomen suurimman pöllölajin (Bubo bubo) komea edustaja liiteli nurmelle, jonka jälkeen se kierteli hetken kentän yllä ja otti kurssin kohti Belgian maalia. Maalivahti Stijn Stijnen joutui perääntymään, kun huuhkaja asettui yläriman päälle poseeraamaan. Haltioitunut yleisö osoitti suosiotaan rytmikkäin ”Huuh-ka-ja”-huudoin.

Paikalle kutsuttiin Helsingin eläinpelastusyksikön palomies, mutta lopulta lintu päätti itse, milloin lähtee. Motiivina taisi olla nälkä: illan pimentyessä alkoi vähitellen myös huuhkajan metsästysaika. Peli seisoi lopulta noin kuusi minuuttia.

Lähes välittömästi pelin jatkuttua Jonatan Johansson iski Joonas Kolkan esityöstä Suomen johtoon. Alexei Eremenko jr:n ratkaisevassa 2–0-maalissa oli jo lähes huuhkajaan verrattavaa itsevarmuutta – askelharhautusten jälkeen pallo voimalla maalin ylänurkkaan. ”Bubin” pitch invasionin jälkeen Suomen jalkapallomaajoukkue oli saanut lempinimensä – Huuhkajat.



12. toukokuuta 2017

1928: Senkka nenästä pojat!

Mikähän on lopputulos, kun kuivaksi ajettu 65 kiloinen kestävyysjuoksija ottaa yhteen viimeisen päälle treenatun 79 kilogramman sarjan painijan kanssa? Ei odotettu, vaan vähintäänkin tasapeli. Yhdysvalloista Suomea edustamaan tulleen kirvesmies Ville Ritolan nyrkit olivat ikävän kovat ja käsissä jylläsi voima.

Tappelu syntyi, kun painija Vilho Pekkala makasi alakerran hyteissä röyhkeästi Ritolan paikalla Oihonna-laivassa, jolla Suomen olympiajoukkue palasi koti-Suomeen vuoden 1928 Amsterdamin olympiakisoista. Tappelua edesauttoi se, että molemmat olivat ympäripäissään.

Kun laiva karahti Helsingin Eteläsatamaan, Ritola meinasi heti luikkia takaisin Amerikkaan, mutta jäi sentään kolmeksi viikoksi. Kilpailukiertueen ja sukulaisvierailun Etelä-Pohjanmaalle hän jätti tekemättä. Kun laivatappelun vuoksi urheilujohtajat eivät maksaneet Ritolalle sovittuja korvauksia, hän palasi katkerana New Yorkiin.

Vilho Pekkala sai kotimaan kilpailuihin vuoden ja kansanvälisiin kisoihin peräti elinikäisen kilpailukiellon. Pekkalaa rangaistaessa painoi se, että hän oli ollut juovuksissa myös vuoden 1924 Pariisin kisojen paluureissulla.