20. kesäkuuta 2017

2012: Myötätuulta vain purjeissa

Suomi saavutti kaksi mitalia Lontoon olympiakisojen purjehdusregatassa, joka järjestettiin Weymouthin edustalla Englannin etelärannikolla parinsadan kilometrin päässä pääkaupungista. Helsinkiläinen arkkitehtiopiskelija Tuuli Petäjä otti yllättäen hopeaa naisten RS:X-purjelautaluokassa noustuaan viimeisissä lähdöissä ohi pahimpien kilpailijoidensa. Odotetumpi mitali tuli naisten match racing -kilpailussa, jossa Suomen venettä ohjasi Silja Lehtinen gasteinaan Silja Kanerva ja Mikaela Wulff. Aiemmin kesällä MM-kullan voittanut kolmikko hävisi välierän täpärästi Australialle mutta päihitti Venäjän kilpailussa pronssista voitoin 3–1.

Purjehtijoiden hyvää menestystä korosti suomalaisurheilijoiden tuskailu muissa lajeissa. Olympiakaupunki Lontoossa mitaleille ylsi vain Antti Ruuskanen, joka heitti viimeisenä kisapäivänä pronssia keihäsfinaalissa Tero Pitkämäen sijoittuessa viidenneksi. Suomen kokonaissaldo jäi näin kolmeen mitaliin, mikä oli vähiten koko kesäolympiahistoriassa. Tuuli Petäjä sai hopeamitalinsa ansiosta Vuoden urheilija -palkinnon 2012. Hopeamitali annettiin neljän vuoden päästä myös Ruuskaselle, kun Lontoon keihäsfinaalin ukrainalainen kakkosmies jäi jälkitestissä kiinni dopingista.


18. kesäkuuta 2017

1943: Maailman ensimmäinen urheilumuseo

”Suomen ja samalla maailman ensimmäinen urheilumuseo avattiin viime perjantai-iltana kutsuvieraille ja sunnuntaina suurelle yleisölle. [– –] Voimme oikeutetulla ylpeydellä sanoa, että tämä näyttelytiloiltaan vähäinen mutta varastoiltaan jo huomattavakin museo on alansa esikoinen, ei ainoastaan Euroopassa, vaan mikäli tiedetään, yleensäkin”, uutisoi Urheilu elokuussa 1943.

Keruutyö Urheilumuseota varten oli käynnistetty jo 20 vuotta aikaisemmin ja ensimmäinen näyttely oli avattu helsinkiläisen koulun luokkahuoneessa 1930-luvun alussa. Museo sai pysyvät tilat vuonna 1938 valmistuneen Olympiastadionin siipirakennuksesta. Muutto kuitenkin viivästyi, kun Helsingille myönnettiin vuoden 1940 olympiakisat ja museon tilat otettiin kisojen järjestelytoimikunnan käyttöön.


Urheilumuseo muutti stadionille lokakuussa 1940, jolloin museonhoitaja Toivo Okkola alkoi valmistella näyttelyä. Työ eteni hitaasti, koska materiaaleista oli pulaa ja välillä oli korjattava pommitusten aiheuttamia vaurioita. Avajaiset järjestettiin viimein 6.8.1943. Tilaisuuden juhlavuudesta ei tingitty, vaikka sota oli edelleen käynnissä. Kansanhuoltolautakunta myönsi tarjottavaksi sokeria ja kahvinkorviketta. Avajaisista kuvatussa filmissä eturivissä seisoo Paavo Nurmi.


14. kesäkuuta 2017

1947: Suomen suurin olympiavoitto

Helsinki oli valmistautunut isännöimään urheilevan maailman nuorisoa vuoden 1940 olympiakisoissa. Toinen maailmansota peruutti kuitenkin nämä kisat ja seuraavatkin. Sodan savu oli hädin tuskin hälvennyt, kun Suomessa tartuttiin uudelleen toimeen: vuoden 1948 olympiakisat oli myönnetty Lontoolle, joten katseet siirrettiin vuoteen 1952. Asialla oli jo kiire, sillä Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) päätti kisaisännästä Tukholman-kokouksessaan 21.6.1947.   

Suomen urheilukenttien tiimoilla käytiin sodanjälkeisinä vuosina kiivasta kamppailua porvarillisen SVUL:n ja Työväen Urheiluliiton TUL:n välillä. Olympiaisännyyden tueksi rivit kuitenkin suoristettiin: hakemuksen taakse ryhmittyivät Suomen valtio, Helsingin kaupunki, urheiluliitot laidasta laitaan ja kansan yleinen mielipide. Hanketta veti yksinvaltaiseen tapaan Erik von Frenckell, joka johti niin Stadion-säätiötä ja Suomen Palloliittoa kuin virkansa puolesta Helsingin kaupungin raha-asioitakin. 

Vuoden 1952 olympiakisoista kilpaili Helsingin lisäksi Amsterdam ja peräti viisi eri Yhdysvaltain kaupunkia. Arvokasta taustatukea tuli KOK:n kokouksen ruotsalaisisänniltä, jotka olivat luopuneet Tukholman kisahankkeestaan Helsingin hyväksi. Von Frenckell marssitti suomalaiset urheilujohtajat KOK:n yläluokkaisten herrojen eteen juhlavasti shaketeissa erotuksena rahvaanomaisesti esiintyneisiin amerikkalaisiin. Helsingin puolesta puhuivat myös järkisyyt. Euroopassa vallitsi 1947 pula-aika, eikä kaukomatkailu houkutellut KOK:n eurooppalaista enemmistöä. KOK halusi myös houkutella Neuvostoliiton mukaan olympialiikkeeseen, ja tämä onnistuisi paremmin, mikäli kisat pidettäisiin sen naapurimaassa kuin ”vihollisen” maaperällä USA:ssa. Viimeisen sinetin Helsingin voitolle löi amerikkalaiskaupunkien keskinäinen kinastelu. Helsinki sai toisella kierroksella 15 ääntä, Minneapolis 5, Los Angeles 5 ja Amsterdam 3. 



7. kesäkuuta 2017

1949: ”Perkele, alkakaa painua!”

Nelikymmenpäinen miesjoukko odotti jännittyneenä pimenevässä kesäyössä Helsingin maalaiskunnan Ruskeasannalla vuonna 1949. Vuorokauden vaihtuessa he säntäisivät maastoon viemään ensimmäistä kertaa suunnistuksen Jukolan viestiä. Kaatosade vesitti lähdön, kun kilpailua varten teetetty ilotulitusraketti ei ottanut syttyäkseen. Järjestelyitä johtanut Erkki Pekkanen tuskastui ja lähetti miehet matkaan terävällä komennollaan: ”Perkele, alkakaa painua!” Näin alkoi Jukolan viestin tarina.

Jukolan viesti otti kansallismielisiä vaikutteita erityisesti Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä. Selvin niistä oli tietysti seitsenhenkiset joukkueet. Myös naiset pääsivät kilpailemaan Venlojen juoksun merkeissä vuodesta 1951 alkaen. Henkilökohtainen kilpailu muuttui Venlojen viestiksi 1970-luvun lopulla.

Vuosikymmenten saatossa kilpailu on laajentunut jopa Suomen suurimmaksi urheilutapahtumaksi, mutta se on säilyttänyt perinteensä. Ja ehkä juuri siksi se on kasvanutkin. Vettyneestä ensiyrityksestä huolimatta ovat viestien lähdöt myöhemmin onnistuneet. Niistä ovat jo pitkään vastanneet Puolustusvoimien eri osastot tykkien ja aseiden laukauksilla.

Kuva: Antti Nousiainen



3. kesäkuuta 2017

1968: ”Kulta-Kalle” Méxicon kisojen pelastaja

Onneksi rauta oli kevyttä. Muutoin Suomen kultamitalien ketju olympiakisoissa olisi katkennut. Kaarlo ”Kulta-Kalle” Kangasniemi toi painonnoston voitollaan Suomen ainoan kullan Méxicon vuoden 1968 olympiakisoista. Mitali oli Suomen painonnoston ensimmäinen olympialavoilla.

Ensin Kangasniemi punnersi 172,5 kiloa. Uusi olympiaennätys toi selvän johdon. Tempauksessa hän nosti suorille käsille uudet maailmanennätys painot 158 kiloa, ja eroa seuraavaan oli jo 20 kiloa. Tässä välissä Kalle joi kupin mustaa kahvia. Jalat tuntuivat veteliltä, mutta silti hän nosti työnnössä 187,5 kiloa, mikä riitti voittoon kymmenen kilon erolla seuraavaan.

Hyvien tuloksien takana oli ankara harjoittelu. Kovia punttitreenejä pidettiin viitenä päivänä viikossa ja yhtenä paineltiin juoksulenkki. Ainoana huolena olivat kalliit ruokalaskut. Porilaiset kuitenkin huolehtivat mitaliehdokkaastaan toimittamalla Kangasniemen kotiin ruokaa.

”Olihan se kultamitali otettava, kun kerran niin käskettiin.” Näin tuumi porilainen, Pormestarinluodon kansalaiskoulun talonmies. Kerrankin Porilaisten marssia soitettiin osuvasti porilaiselle olympiavoittajalle.



30. toukokuuta 2017

1938: Meidän stadion

Vuonna 2018 Olympiastadionimme täyttää kunnioitettavat 80 vuotta.  Omasta stadionista ja olympiakisaisännyydestä oli haaveiltu jo 1910-luvulta lähtien. Stadionin rakentaminen aloitettiin 1934 ja reilut neljä vuotta myöhemmin, 12.6.1938, vietettiin arkkitehtien Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnitteleman urheilupyhätön vihkiäisiä.

"Kansalaiset! Suomella on nyt merkkipäivä, kun pääkaupunkiimme rakennettu stadion avaa porttinsa suurien isänmaallisten juhlien ja jalon kilvoittelun tyyssijaksi". Näillä juhlallisilla sanoilla tasavallan presidentti Kyösti Kallio vihki Stadionin käyttöön. Tapahtumaa oli juhlistamassa arvokas kutsuvierasyleisö, mutta myös ns. tavallinen väki oli tervetullut; tilaisuuteen sai ostaa lippuja vihkiäisjuhlakansliasta ja Stockmannilta. Kaikkein halvimmat liput olivat Työväenkirjakaupassa sekä Hannes Kolehmaisen urheiluliikkeessä.

Vihkiäisten ohjelma oli perinteinen kuten arvata saattaa. Paljon puheita, urheilua, torvisoittoa sekä tietenkin Maamme-laulu ja Sotilaspoika-marssi. Kunniavieraat saivat arvonsa mukaisen tarjoilun, jossa kakkujen, kahvin ja eksoottisten hedelmien lisäksi oli tarjolla myös savukkeita ja sikareita.


28. toukokuuta 2017

1964: Susijengin kantaisät

Suomen miesten koripallojoukkue teki urheiluhistoriaa vuonna 1964. Se on ainoa suomalainen palloilujoukkue, joka on selviytynyt karsintojen kautta olympialaisiin.

Euroopan lohkon karsinnat järjestettiin Genevessä kesällä 1964. Mukana oli 14 maata ja tarjolla vain kaksi olympiapaikkaa. Suomen joukkue oli iskussa. Se voitti alkusarjansa ylivoimaisesti ja varmisti jatkopeleissä helponoloisesti pääsynsä lokakuussa Tokiossa järjestettäviin kisoihin. Kari Liimo oli karsintaturnauksen korikuningas.

Suomen maajoukkueesta oli hitsautunut valmentaja Kalevi Tuomisen johdolla tiivis, iskukykyinen joukko. ”Olimme kuin veljet”, muisteli aloitusviisikossa pelannut Jorma Pilkevaara. Tokiossa Suomi taisteli rohkeasti ja sijoittui lopulta 16 osanottajamaan joukossa yhdenneksitoista. 

Vuoden 1964 kisat olivat toinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun suomalaiset koripalloilijat ovat pelanneet olympiakentillä. Helsingin 1952 kisojen koripalloturnaukseen isäntämaa oli päässyt automaattisesti mukaan.

Tokiossa pelanneen joukkueen runko pysyi kasassa olympialaisten jälkeen. Vuonna 1967 se teki jälleen historiaa: kuudes sija EM-kotikisoissa on edelleen Suomen koripallomaajoukkueen paras saavutus.

Vuoden 1964 aloitusviisikko vasemmalta: Pertti Laanti, Timo Lampen, Kari Liimo, Jorma Pilkevaara ja Martti Liimo.

25. toukokuuta 2017

1952: Kahden kullan kaksikko

Helsingin olympiakisat olivat kääntymässä jälkimmäiselle viikolle eikä Suomella ollut vielä yhtään kultamitalia, kun melojat aloittivat kisaurakkansa Taivallahdella sunnuntaina 27. heinäkuuta 1952. Ensimmäinen lähtö oli kajakkikaksikoiden 10 000 metrin kilpailu. Suomen Kurt Wires ja Yrjö Hietanen voittivat kullan pidettyään Ruotsin parin takanaan 0,4 sekunnin erolla. ”Emme meloneet täysillä, vaan säästimme voimiamme seuraavan päivän tuhannelle metrille”, kertoi Wires vuonna 1980 ilmestyneessä kirjassa Kultaa, kunniaa, kyyneleitä. ”Helpolla kulta ei tullut, sillä Kurre ajoi itsensä jälleen täysin piippuun. Noustuaan kanootista hän rojahti hervottomana laiturille”, muisteli Hietanen samassa teoksessa.

Kurt Wires oli lopettanut melontauransa saavutettuaan olympiahopeaa kajakkiyksiköiden 10 000 metrillä Lontoossa 1948. Helsingin olympiakisoihin hänen oli määrä osallistua konttorikoneyhtiön tulospalveluteknikkona. Kotikisavuoden koittaessa 32-vuotias Wires kuitenkin innostui uudelleen ja rääkkäsi itsensä jälleen kisakuntoon. Edustuspaikka oli auki vain kaksikossa, johon Wires pyysi kumppanikseen 24-vuotiaan Yrjö Hietasen. Miehet istuivat samaan kanoottiin ensi kerran toukokuussa 1952, vain kaksi kuukautta ennen kisoja. Tavoitteeksi asetettiin rohkeasti kaksi kultamitalia.

Kajakkikaksikoiden 1000 metrin finaali oli olympiamelontojen viimeinen lähtö maanantaina. Sitä ennen oli ennättänyt tapahtua paljon: Suomen melojat olivat voittaneet yhteensä viisi mitalia, joukossa Thorvald Strömbergin ja Sylvi Saimon kullat. Wireksen ja Hietasen päävastustajat tulivat jälleen Ruotsista, ja kisa oli edellispäiväistäkin tiukempi. Kajakit ylittivät maaliviivan rinta rinnan, ja maalikamerakuvaa tarkasteltiin pitkään. Lopulta tuomaristo julisti Suomen voittajaksi. Ruotsi jätti kuitenkin protestin, koska maalikameran filmi oli tärveltynyt. Kansainvälinen melontaliitto ratkaisi kiistan Suomen eduksi lopullisesti vasta vuosi myöhemmin.



22. toukokuuta 2017

1991: Seppo Rädyn ennätyskesä

Maailmanmestaruudesta se heti alkoi, keihäänheittäjä Seppo Rädyn ura kansainvälisellä huipputasolla. Roomassa 1987 ensiyrittämällä voitettu MM-kulta sai vuosikymmenen mittaan seurakseen viisi muuta arvokisamitalia. Pitkän uran kovin kunto osui sen keskikohtaan, kauteen 1991.

Yleisurheilun kilpailukautta oltiin vasta aloittelemassa, kun Japanista kuultiin kummia. Seppo Räty oli heittänyt 6. toukokuuta Shizuokassa maailmanennätyksen 91,98 metriä. Kotimaassa tuore ME-mies nähtiin ensimmäisen kerran tositoimissa kesäkuun toisena päivänä. Paikkana oli pienen Punkalaitumen kunnan vaatimaton urheilukenttä, keli suomalaisen alkukesän viileä tihkusade. Olosuhteet eivät edustaneet maailman huippua, mutta Seppo Rädyn tulos edusti. Keltainen Sandviken Champion -keihäs kaartoi Rädyn paiskaamana huimat 96,96 metriä.

Maailmanennätys alkoi taas lähennellä sadan metrin rajaa, minkä takia keihäsmallia oli muutettu vuonna 1985. Ratkaisu löytyi jälleen keihästä koskevien sääntöjen muokkaamisesta. Huippumiesten kesällä 1991 käyttämän keihäsmallin epätasainen pintamateriaali kiellettiin ja kyseisellä keihäällä heitetyt ennätykset mitätöitiin. Seppo Rädyn maailmanennätys eli kesästä syksyyn.


20. toukokuuta 2017

1972: Paroni kaataa kuninkaan

Italian Giacomo Agostinin saavutukset moottoripyöräradoilla ovat edelleen ylittämättömät. Hän hallitsi itsevaltiaan tavoin silloisen TT-ajon (nykyään MotoGP) kahden suurimman luokan MM-sarjaa vuosina 1968–1971. Keskeytysten takia muutkin olivat satunnaisesti yltäneet korkeimmalle korokkeelle, mutta ajamalla ei Agostinia voitettu noina vuosina kertaakaan. Kauden 1971 aikana haastajista nopeimmaksi osoittautui Jarno ”Paroni” Saarinen Suomen Turusta.

Koitti kevät 1972 ja 350-kuutioisten MM-sarjan avauskilpa 29. huhtikuuta saksalaisen moottoriurheilun pyhäkössä Nürburgringillä. Harjoituksissa Saarinen oli jättänyt Agostinin peräti kymmenen sekunnin päähän, mitä tosin epäiltiin Agostinin taktikoinniksi. Kisastartissa ”Ago” kiiruhti kärkeen. Yli 20-kilometrisistä kierroksista kolmannella Saarinen ohitti italialaisen ja ajoi MM-osakilpailun voittoon. Agostinin oli taipuminen hopeasijalle ensimmäisen kerran yli neljään vuoteen.

Kauden 1972 MM-sarjassa Agostini onnistui vielä säilyttämään ykköstilansa molemmissa ajamissaan luokissa, 350- ja 500-kuutioisissa. 250-kuutioisten MM-tittelin ja ensimmäisen suomalaisen voittaman moottoripyöräilyn maailmanmestaruuden vei Jarno Saarinen.

Seuraavana keväänä Saarinen otti voitot myös kuningasluokan MM-sarjan kahdessa ensimmäisessä osakilpailuissa. Hän menehtyi onnettomuudessa Monzan radalla 20.5.1973.


16. toukokuuta 2017

2007: Huuhkajan lento

Suomen ja Belgian välistä EM-karsintaottelua kesäkuussa 2007 oli pelattu 18 minuuttia, kun Helsingin Olympiastadionilla talvesta saakka majaillut cityhuuhkaja oli nähnyt tarpeeksi. Suomen suurimman pöllölajin (Bubo bubo) komea edustaja liiteli nurmelle, jonka jälkeen se kierteli hetken kentän yllä ja otti kurssin kohti Belgian maalia. Maalivahti Stijn Stijnen joutui perääntymään, kun huuhkaja asettui yläriman päälle poseeraamaan. Haltioitunut yleisö osoitti suosiotaan rytmikkäin ”Huuh-ka-ja”-huudoin.

Paikalle kutsuttiin Helsingin eläinpelastusyksikön palomies, mutta lopulta lintu päätti itse, milloin lähtee. Motiivina taisi olla nälkä: illan pimentyessä alkoi vähitellen myös huuhkajan metsästysaika. Peli seisoi lopulta noin kuusi minuuttia.

Lähes välittömästi pelin jatkuttua Jonatan Johansson iski Joonas Kolkan esityöstä Suomen johtoon. Alexei Eremenko jr:n ratkaisevassa 2–0-maalissa oli jo lähes huuhkajaan verrattavaa itsevarmuutta – askelharhautusten jälkeen pallo voimalla maalin ylänurkkaan. ”Bubin” pitch invasionin jälkeen Suomen jalkapallomaajoukkue oli saanut lempinimensä – Huuhkajat.



12. toukokuuta 2017

1928: Senkka nenästä pojat!

Mikähän on lopputulos, kun kuivaksi ajettu 65 kiloinen kestävyysjuoksija ottaa yhteen viimeisen päälle treenatun 79 kilogramman sarjan painijan kanssa? Ei odotettu, vaan vähintäänkin tasapeli. Yhdysvalloista Suomea edustamaan tulleen kirvesmies Ville Ritolan nyrkit olivat ikävän kovat ja käsissä jylläsi voima.

Tappelu syntyi, kun painija Vilho Pekkala makasi alakerran hyteissä röyhkeästi Ritolan paikalla Oihonna-laivassa, jolla Suomen olympiajoukkue palasi koti-Suomeen vuoden 1928 Amsterdamin olympiakisoista. Tappelua edesauttoi se, että molemmat olivat ympäripäissään.

Kun laiva karahti Helsingin Eteläsatamaan, Ritola meinasi heti luikkia takaisin Amerikkaan, mutta jäi sentään kolmeksi viikoksi. Kilpailukiertueen ja sukulaisvierailun Etelä-Pohjanmaalle hän jätti tekemättä. Kun laivatappelun vuoksi urheilujohtajat eivät maksaneet Ritolalle sovittuja korvauksia, hän palasi katkerana New Yorkiin.

Vilho Pekkala sai kotimaan kilpailuihin vuoden ja kansanvälisiin kisoihin peräti elinikäisen kilpailukiellon. Pekkalaa rangaistaessa painoi se, että hän oli ollut juovuksissa myös vuoden 1924 Pariisin kisojen paluureissulla.



8. toukokuuta 2017

1985: Suomalaisfinaali

NHL:n kausi 1984/1985 jäi historiaan erityisesti 208 pistettä runkosarjassa ja 47 pistettä pudotuspeleissä tehneen Wayne Gretzkyn dominoinnista, mutta siihen sisältyi myös suomalainen merkkipaalu. Stanley Cupin finaaleissa toukokuussa 1985 kohtasivat puolustava mestari Edmonton Oilers ja Philadelphia Flyers, ja ensimmäistä kertaa kummankin finalistin riveissä kiekkoili suomalaisia – Edmontonissa Jari Kurri ja Esa Tikkanen, Philadelphiassa Ilkka Sinisalo.

Philadelphia voitti yllättäen finaalisarjan avauksen kotiareenallaan Spectrumilla. Toisessa pelissä alkoi kuitenkin Wayne Gretzky -show, johon Philadelphian nuori joukkue ei pystynyt vastaamaan. Taustatukea supertähdelle antoi tutkapari Kurri, joka kirjautti pudotuspelien 18 pelissä komeat tehot 19+12=31.

Herrasmiesmäisestä pelistä Lady Byng Trophylla palkitulle Kurrille kausi 1984/1985 oli uran tehokkain. Myös Sinisalo kuului joukkueensa runkopelaajiin. ”Tiki” puolestaan debytoi Edmontonissa vasta pudotuspeleissä ja sai ensimmäisen Stanley Cup -sormuksensa pelaamalla yhdessä finaalisarjan ottelussa.



6. toukokuuta 2017

1927: Irti olympiaorjuuden ikeestä

Suomen Voimistelu- ja urheiluliiton liittohallinto on sitä mieltä, ettei Suomen osanotto olympialaisiin kisoihin tällä kertaa voi uhrauksia vastaavassa määrässä edistää päätarkoitustaan, joka on kotimaisen urheiluelämän syventäminen, ja näin ollen päättää, ettei liitolla ole riittävää aihetta ottaa osaa Amsterdamin kisoihin v. 1928. (Ingressi SVUL:n liittohallinnon julkisesta lausunnosta maaliskuussa 1927)

”Olympialaisten orjuuden tilalle on saatava vastapainoksi todellista joukkojen liikunnantarvetta tyydyttävää toimintaa”, lausui SVUL:n Urheilujaoston puheenjohtaja Lauri Pihkala. Suomi, vuosien 1920 ja 1924 kesäkisoja hallinnut nuori kansakunta meni olympialakkoon vuonna 1927 – vuoden 1928 kisoihin ei osallistuttaisi!

Ajatus oli ennen kaikkea lähtöisin Pihkalan päästä, mutta se sai riittävästi kannatusta SVUL:n johdossa. Esimerkiksi SVUL:n puheenjohtaja Kustaa Levälahti kuitenkin vastusti lakkoa ankarasti.
Pihkala ei enää 1920-luvulla arvostanut huippu-urheilua, jonne oli pesiytynyt raha ja korruptio. Samalla koululaisliikunta ja kansakunnan liikuttaminen kituivat resurssien puutteessa. Toisaalta Kansainvälinen olympiakomitea oli myös poistanut suomalaisille menestyksekkäitä lajeja kisojen ohjelmasta.

”…tärkeämpää, kuin tehdä maailmalla reklaamia maastamme urheilulla, jonka ulkokuori on sisusta loistavampi, on Suomen kansalle urheilun harjoittaminen omien elinehtojensa tyydyttämiseksi”, Pihkala kiteytti.

Pihkalan junailema tökkäys muurahaispesään aiheutti voimakkaan kuohunnan urheilupiireissä keväällä 1927, mikä johti lopulta siihen, että SVUL:n liittohallinto muutti päätöstään jo kesäkuussa 1927. Soraäänet osallistumisen mielekkyydestä eivät kuitenkaan vaienneet.



2. toukokuuta 2017

1933: Korkeushyppääjä ja kiekonheittäjä

19-vuotias Kalevi Kotkas keräsi katseet suomalaisilla urheiluareenoilla kesällä 1933. 194-senttinen ja liki satakiloinen nuorukainen oli jo edellisenä vuonna edustanut Suomea Los Angelesin olympiakisojen kiekonheitossa saavuttaen kunniakkaan pistesijan. Nyt olivat vuorossa ennätykset.  Vuonna 1933 Kotkas heitti kaksi Suomen ennätystä ja voitti kiekossa uransa ensimmäisen Suomen mestaruuden.

Virolaissyntyisen Kotkaksen menestys ei jäänyt kiekkokehään. Kiekonheittäjien tavanomaisessa sivulajissa kuulantyönnössä hän ylsi aina SM-hopeaan saakka, mutta paras menestys tuli tyystin erilaisessa lajissa – korkeushypyssä. Kalevan kisoissa 1933 hän jäi korkeudessa vielä hopealle voittajan kanssa samalla tuloksella (190 cm) mutta liiteli jo seuraavana vuonna omissa korkeuksissaan. Kotkas ylitti maaliskuussa 1934 ensimmäisenä eurooppalaisen korkeushyppääjänä kahden metrin rajan. Kiekonheitossa puolestaan rikkoutui 50 metrin raja ensimmäisenä suomalaisena kesällä 1937.

Kalevi Kotkaksen kesällä 1933 alkanut valtakausi tuotti seuraavien viiden vuoden aikana Suomen mestaruudet sekä kiekonheitossa että korkeushypyssä. Arvokisoista heltisi korkeuden EM-kulta 1934 ja hopea 1938.



29. huhtikuuta 2017

1924: Kuuden mitalin kisat

Suomalaisurheilijoista vain Ville Ritola on voittanut yksissä olympiakisoissa kuusi mitalia: hän palasi Pariisista 1924 neljän kullan ja kahden hopean kanssa. Elettiin Suomen urheilun suuria päiviä, ja ainutlaatuinen saavutus jäi Paavo Nurmen samoissa kisoissa voittamien viiden kultamitalin varjoon.

Yhdysvaltoihin nuorukaisena muuttanut Ville Ritola juoksi ensimmäisen virallisen kilpailunsa vasta 23-vuotiaana vuonna 1919. Vauhtia löytyi heti niin, että nuorta rakennusmiestä puuhattiin tosissaan Suomen joukkueeseen jo Antwerpenin olympiakisoihin 1920. Olympiamatkan esteiksi nousivat raha-asiat, tuore avioliitto Selman kanssa ja lopulta myös Ritolan itseluottamuksen puute.

Neljä vuotta myöhemmin Ville Ritolalla riitti itseluottamusta. Hän oli noussut uuden mantereen parhaaksi kestävyysjuoksijaksi, ja viimeisen silauksen antoi olympiakarsinta toukokuussa 1924. Helsingin eläintarhan kentällä Ritola juoksi 10 000 metrillä uuden maailmanennätyksen – sateen kuraiseksi pehmittämällä radalla.

Pariisissa Ritola juoksi kultaa kympillä, esteissä sekä 3000 metrin ja maastojuoksun joukkuekilpailuissa. Kaksi hopeaa heltisivät Paavo Nurmen jäljessä 5000 metriltä ja maastojuoksusta.

Amsterdamissa 1928 voitti vielä kultaa 5000 metrillä ja hopeaa kympillä nostaen uransa olympiamitalien määrän kahdeksaan.


24. huhtikuuta 2017

1941: Voittoisa marssi

Ruotsin kävelyliitolla oli kokemusta suurten joukkojen marssittamisesta, ja se haastoikin Suomen Urheiluliiton kävelymaaotteluun tammikuussa 1941. Ajankohta oli otollinen kummankin maan kannalta. Suomi oli hävinnyt talvisodan Neuvostoliitolle ja maassa tarvittiin toimenpiteitä mielialojen kohottamiseksi. Myös Ruotsissa oli pelko paniikkimielialan lisääntymisestä: Suomen kohtalo sekä Norjan ja Tanskan miehitykset askarruttivat kansalaisia.

Pikaisten neuvottelujen jälkeen ainutlaatuinen maaottelu polkaistiin käyntiin. Maaottelumarssin järjestelytoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Urho Kekkonen. Mukaan liittyivät kaikki urheilujärjestöt oikealta vasemmalle, useita muita kansalaisjärjestöjä sekä Suomen puolustusvoimat.

Kansalaisten värvääminen otettiin tosissaan, joten panostus tiedotukseen oli mittava. Mukaan valjastettiin niin sanomalehdet kuin radiokin. Aiheesta tehtiin elokuva, julisteilta ja marssilehdiltä ei voinut välttyä, ja jopa veikkauskupongeissa kannustettiin marssimaan.

Ja kyllä kansa marssikin! Suomi voitti maaottelun ylivoimaisesti, sillä suorituksia kirjattiin 1 507 111. Ruotsin vastaava luku oli 943 952. Ruotsin kuninkaan, Kustaa V:n, lahjoittama kuninkaan kannu luovutettiin voittajalle juhlallisesti lokakuussa 1942 Messuhallin asemiesillassa. Marssijat saivat lunastaa muistoksi Tapio Wirkkalan suunnitteleman marssimerkin.


20. huhtikuuta 2017

1995: ”Litet bättre”

Järjestyksessään 59. jääkiekon MM-kisat alkoivat suomalaisten osalta vuonna 1995 surkeasti. Ruotsalaisvalmentaja Curt Lindströmin luotsaama leijonajoukkue sai kylmää kyytiä ensimmäisessä ottelussaan Tshekkiä vastaan kaatuen luvuin 3–0. Tämän jälkeen suunta muuttui, eivätkä miehemme hävinneet enää kertaakaan.

Kiekkojuhla huipentui Tukholman Globenissa 7.5.1995 pelatussa unelmafinaalissa. Vastakkain olivat ennakkosuosikit Suomi ja Ruotsi. Loppuunmyyty jääkiekkopyhäkkö uhkui jännitystä ja yli kaksi miljoona suomalaista oli linnoittautunut TV:n ääreen.

Ajassa 8.07 Ville Peltonen laukoi leijonat 1–0 -johtoon. Ja lisää oli luvassa. Peltosen kypärätempun ja kapteeni Timo Jutilan maalin jälkeen päätöslukemina komeili 4–1. Maalivahti Jarmo Myllyksen lähes virheetön työskentely ja suomalaispelaajien liikkuva peli veivät kauan odotettuun lopputulokseen. Suomi oli voittanut historiansa ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden – vieläpä Tukholmassa, Ruotsia vastaan.

Juhlat olivat ikimuistoiset. Helsingissä kansa ryntäsi kaduille ja autojen torvet soivat etelän malliin. Sankarit lennätettiin kotimaahan Finnairin erikoislennolla ja yli 100 000 ihailijaa otti leijonamiehistön vastaan Helsingin kauppatorilla.




10. huhtikuuta 2017

1997: Kaikkien aikojen oma maali

Unkari antoi kulmapotkun lisäajalla. Viisi seuraavaa kosketusta oli suomalaispelaajien. Eikä kyseessä ollut harjoiteltu syöttökuvio, vaan suoranainen ihmisflipperi. Viimeinen purkuyritys oli Sami Mahliolla, mutta pallo osui maalivahti Teuvo Moilaseen ja kimposi omaan maaliin.

Rankkasateen kastelemat 31 000 suomalaiskatselijaa hiljenivät. Sitten alkoi täysi kaaos; vihellyskonsertti ja rivouksien huutelu. Radalle satoi pulloja, sateenvarjoja ja kaikkea mitä oli saatavilla. Kentälle yritti kymmeniä ihmisiä, joita järjestysmiehet taklasivat ja poliisit veivät sivummalle. Stadionin puupenkkejä yritettiin hajottaa. Pelin jälkeen lavuaareja ja vessanpönttöjä potkittiin paloiksi.

Stadionin ulkopuolella sekasorto jatkui puolisen tuntia. Liikennemerkkejä kaadettiin ja roskatynnyreitä poltettiin.

Pettymys lokakuisena iltana 1997 oli valtaisa. Suomi oli niin lähellä päästä vuoden 1998 jalkapallon Ranskan MM-kisoihin. Antti Sumialan maalilla edessä olisi ollut jatkokarsintapelit. Tasapelillä Unkari pääsi näihin otteluihin, mutta oli niissä vailla mahdollisuuksia häviten Jugoslavialle yhteismaalein 121.




7. huhtikuuta 2017

1980: Mitaleita lähivesiltä

Vuoden 1980 Moskovan olympiakisojen purjehduskilpailut järjestettiin Tallinnassa, Viron neuvostotasavallan pääkaupungissa. Tämä oli hyvä uutinen Suomen purjehtijoille, jotka olivat viimeksi saavuttaneet olympiamitalin melkeinpä samoilla vesillä Helsingissä 1952. Menestysnäkymät paranivat entisestään, kun Yhdysvallat eräine liittolaisineen julisti Moskovan olympiakisat boikottiin Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin joulukuussa 1979. Purjehdusta boikotti kohteli erityisen ankarasti: Tallinnan regatasta puuttuneet maat olivat voittaneet 10 mitalia 18:sta edellisissä olympiakisoissa 1976.

Tallinnan purjehduskilpailut eivät juuri kiinnostaneet suomalaista urheiluyleisöä, joka seurasi silmä kovana kisalähetyksiä Moskovasta. Tilanne muuttui, kun alkoi näyttää, että mahdollisuuksia on kahteenkin mitaliin. Esko Rechardt nousi Finnjolla-luokan johtoon voitettuaan viimeistä edellisen lähdön, ja pari Jouko Lindgren/Georg Tallberg kilpaili himmeämmistä mitaleista 470-luokassa. Päätöspäivä sujui suomalaisittain upeasti: Rechardt varmisti kultamitalin pitämällä Itävallan Mayrhoferin takanaan, ja 470-miehet voittivat lähtönsä nousten kokonaiskilvassa pronssille.

Helsinkiläisestä teekkarista Esko Rechardtista tuli näin Suomen ensimmäinen purjehduksen olympiavoittaja ja yksi yllättävimmistä kultamitalisteista ylipäätään. Seuraavaa purjehdusmitalia saatiin taas odottaa 20 vuotta, ja se piti hakea Australiasta asti.



4. huhtikuuta 2017

1975: Kohti urheilubisnestä

Jääkiekon huippuseurat alkoivat olla kypsiä Jääkiekkoliiton päätöksentekojärjestelmään 1960–70-lukujen taitteessa. Lähes vuosittain vaihtunut sarjajärjestelmä haittasi ydintoimintaa, menestyvän ammattimaisen jääkiekkokulttuurin rakentamista. Sarjajärjestelmästä pääsivät päättämään kaikki peräkylien jäsenyhdistykset liiton vuosikokouksessa, mikä kirveli eniten mahtiseurojen johtajia.

Myöskään Jääkiekkoliiton johto ei ollut aivan tyytyväinen lajin 1970-luvun alun tilanteeseen, vaan nimitti Harry Lindbladin johtaman toimikunnan pohtimaan tulevaisuutta. ”JKS – Jääkiekon kehittämissuunnitelma” linjasi, monen muun asian ohella, että huipputason jääkiekko tuli eriyttää SM-liigaan.

Käytännössä asiat etenivät vauhdikkaasti – maaliskuussa 1975 hyväksyttiin toimikunnan tekemä suunnitelma, toukokuussa perustettiin SM-liiga ja syyskuussa aloitettiin ensimmäinen liigakausi.

Käytännön valtaa SM-liigassa annettiin huomattava määrä uunituoreen organisaation toimitusjohtajalle, Turun Palloseuran nuorelle markkinointipäällikölle, Kalervo Kummolalle. Jääkiekon uusi aikakausi oli alkanut.

SM-liigan ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Turun Palloseura. TPS vahvistui merkittävästi ensimmäiselle liigakaudelle, kun sen paikallisvastustaja Turun Toverit tippui SM-sarjasta. TPS sai houkuteltua TuTo:n parhaimmiston riveihinsä. TPS:n lisäksi vain kolme joukkuetta on pysynyt liigassa koko sen historian ajan. Muut ovat tamperelaiset Tappara ja Ilves sekä Helsingin IFK.



1. huhtikuuta 2017

1993: Teemu ja lyömättömät 76 maalia

Unisin silmin näppäilty teksti-tv:n sivu 235 kertoi aamu toisensa jälkeen ennätyksistä: jääkiekko-Suomi heräsi lamatalvena 1993 uutisiin Atlantin takaa. Teemu Selänne laukoi NHL:ssä maaleja ahkerammin kuin kukaan tulokaspelaaja ennen häntä.

Suomessa Selänteen ura huipentui SM-kultaan Jokeri-paidassa keväällä 1992. Kotimaassa kaikki tiesivät, kuka on Teemu. Seuraavana talvena myös kanadalaiset tulivat tuntemaan uuden suomalaissankarin.

Jo kauden alku lokakuussa oli sensaatiomainen. Selänne laukoi viidessä ensimmäisessä NHL-ottelussaan viisi maalia seuralleen Winnipeg Jetsille. Tammikuun lopussa 1993 osumia oli kertynyt 40, ja tahti jatkui hurjana. Maaliskuun alussa rikkoutui NHL:n tulokaspelaajien maaliennätys, kun ”Finnish Flash” tykitti kauden 54:nnen maalinsa – ja kautta oli vielä jäljellä. Lopulta Selänne jakoi koko NHL:n maalitilaston kärkipaikan 76 osumallaan.

Selänteen ennätyksen käsittämättömyyttä kuvastaa, että myöhemmistä NHL-tulokkaista vain kaksi on kevääseen 2017 mennessä yltänyt edes puoleen hänen maalimäärästään. Aleksandr Ovetškinista (52 maalia) ja Sidney Crosbysta (39) tuli myöhemmin maailman parhaita – mutta tulokaskaudellaan hekin olivat tavallisia kuolevaisia Teemu Selänteen rinnalla.



27. maaliskuuta 2017

1948: Kultamitalimies

Tapio Rautavaara oli keväällä 1948 tähteyden kynnyksellä, matkalla kansan rakastamaksi reissumieheksi. Hän oli julkaissut pari vuotta aikaisemmin ensimmäisen levynsä ja esiintynyt jo neljässä elokuvassa. Elannoksi tähteydestä ei vielä ollut, vaan Rautavaara työskenteli konttorinhoitajana OTK:n myllyllä. Levyjen ja elokuvien tekeminen oli muutenkin tauolla, koska Rautavaaran tavoitteena siinsi menestys Lontoon olympiakisojen keihäskilpailussa.

Työnantajan suostumuksella Rautavaara saattoi tehdä kaksi lyhyttä harjoitusta kesken työpäivän. Lyijykuula lensi myllyn yhdeksännessä kerroksessa joka päivä kello 11 ja 14.30 alkaen. Keihään karsinta ja loppukilpailu heitettäisiin Lontoossa saman päivän aikana, kyseisillä kellonlyömillä. Olympiakisoihin 33-vuotias Rautavaara oli valmistautumassa nyt ensimmäistä kertaa, koska vuosien 1940 ja 1944 kisat oli peruttu sodan vuoksi.

Lontoon keihäskilpailu heitettiin 4.8.1948. Heittopaikka oli kehnossa kunnossa ja pehmeni kierros kierrokselta. Toisin kuin monet kilpakumppaneista, Tapio Rautavaara pystyi vastaamaan olosuhteiden asettamiin haasteisiin. Hän ylitti karsintarajan ensimmäisellään ja ratkaisi myös olympiakultamitalin kohtalon ensimmäisellä 69,77 kantaneella heitollaan. Rautavaara oli näytellyt edellisvuonna Kultamitalivaimo-elokuvassa tiedemiespuolisoa. Nyt hän oli itse Kultamitalimies.


25. maaliskuuta 2017

1970: Myöhästyneet mitalit

Helsingin Messuhallissa järjestettiin 2.4.1970 nyrkkeilyn PM-kisojen yhteydessä erikoinen seremonia. Kehään pystytetylle palkintokorokkeelle nousi vuoron perään viisi miestä, joille ojennettiin pronssimitali 18 vuotta aiemmin pidetyistä Helsingin olympiakisoista.

Olympiakisojen nyrkkeilyssä oteltiin vuoteen 1948 asti myös pronssista, mutta Helsingin kehässä 1952 jaettiin vain kulta- ja hopeamitalit. Välierissä hävinneet kaksi ottelijaa saivat palkintojenjaossa pelkän diplomin, vaikka kolmanteen salkoon nostettiin heidän maidensa liput. Monen mielestä tämä tuntui epäreilulta, varsinkin kun seuraavista kisoista lähtien välieräottelijat palkittiin pronsseilla.

Suomen Nyrkkeilyliitossa virisi keväällä 1970 ajatus ”vääryyden” korjaamisesta, olihan asianosaisten joukossa neljä suomalaista nyrkkeilijää: Erkki Pakkanen, Erkki Mallenius, Harry Siljander ja Ilkka Koski. Asiassa edettiin ripeästi: suomalaiselta Kansainvälisen Olympiakomitean jäseneltä Erik von Frenckelliltä hankittiin puoltolause ja Suomen Urheilumuseolta 20 olympiakisoista käyttämättä jäänyttä pronssimitalia. KOK:ltakin saatiin suostumus – jälkikäteen. Lyhyen varoitusajan vuoksi uuteen palkintotilaisuuteen pääsi saapumaan suomalaisten ohella vain yksi saksalainen sekä myöhästyneenä yksi bulgaari, jolle järjestettiin oma seremonia seuraavana päivänä. Muut neljätoista nyrkkeilyveteraania saivat arvokkaan postilähetyksen Suomesta.




22. maaliskuuta 2017

1917: Savolaiset kilpasilla New Yorkin kaduilla

Kaksi kuopiolaista, Hannes Kolehmainen ja Ville Kyrönen, ottivat kovaa yhteen New Yorkin katujuoksussa keväällä 1917. Kaverukset eivät olleet puhuneet toisilleen vuoteen. Mykkäkoulu oli alkanut Hanneksen niukasta loppukiritappiosta samaisessa kisassa edellisvuonna.

Siksi vuoden 1917 voitto maistui Kolehmaiselle, kolminkertaiselle olympiakultamitalistille. Lisäksi 20 km:n katujuoksu oli yksi New Yorkin urheiluvuoden kohokohdista, joka keräsi katujen varsille miljoonayleisön. Juoksijoita osallistui 1500. Kilpailijat lähetti matkaan presidentti Woodrow Wilson. Tällä kertaa Hannes sai venytettyä eron Kyröseen 13 sekuntiin. Vuotta aiemmin Kyrönen oli voittanut nenänmitalla.

Puhumattomuus vanhojen ystävysten kesken kesti lopulta koko loppuelämän. Hanneksen mukaan Kyrönen oli matkalla pyydellyt, ettei ystävä jättäisi vaan voitto jaettaisiin. Kyrönen petti sitten loppukirissä. Mutta Kyrönen selitti päinvastoin Hanneksen pyydelleen odottamaan. Kovin savolainen juttu siis.


19. maaliskuuta 2017

1986: Euroopan eliittiin

Suomalainen jalkapalloseura ei ole toistaiseksi ollut lähempänä Euroopan huippua kuin alkuvuodesta 1986, kun Lahden Kuusysi kohtasi Steaua Bukarestin Euroopan mestarien cupin puolivälierissä. Edellisenä syksynä ”Kyykkä” oli pudottanut sensaatiomaisesti jatkosta sekä Jugoslavian mestarin FK Sarajevon että Neuvostoliiton mestarin Zenit Leningradin.

Kuusysi taisteli otteluparin ensimmäisessä osassa Bukarestissa maalittoman tasapelin – huolimatta siitä, että oli menettänyt syksyn jälkeen useita avainpelaajiaan sairastuvalle ja ammattilaiskentille. Jälkimmäinen osaottelu pelattiin Helsingin Olympiastadionilla 8. maaliskuuta. Lumen valtaamalle stadionille saapui yli 30 000 katsojaa.

Kuusysin valmentajan Keijo Voutilaisen kuviot purivat myös Helsingissä: lahtelaiset pystyivät välillä pitämään palloa ja loivat joitakin maalitilanteita. Haaveet jatkopaikasta kaatuivat vasta viimeisillä minuuteilla, kun Victor Piţurcă tuikkasi pallon maalivahti Ismo Korhosen taakse. Myöhemmin keväällä Steaua voitti loppuottelussa FC Barcelonan.




14. maaliskuuta 2017

1951: Huimapään ennätyshyppy

Tauno Luiro oli ensimmäinen maailmanmaineeseen noussut suomalainen mäkihyppääjä. Nuori rovaniemeläinen leiskautti maaliskuussa 1951 Oberstdorfin lentomäessä ME-tuloksen 139 metriä, joka oli neljä metriä aikaisempaa ennätystä pidempi. Tätä ennen kukaan suomalainen mäkihyppääjä ei ollut lentänyt edes yli 100 metriä.

Ennätyshypystä kuvatulla filmillä 19-vuotias Luiro heilauttaa vauhtimäkeä laskiessaan toimitsijoille iloisesti käsiään ja ponnistaa sitten voimakkaasti. Ilmassa hän liitelee pelottomasti vahvassa etunojassa, kädet edessä, sukset hieman levällään ja tekee lopuksi hallitun alastulon.

Peloton huimapää Luiro oli ollut jo lapsena. Hänen kerrottiin ottaneen pikkupoikana tuntumaa mäkihyppyyn tulemalla sukset jalassa alas aitan katolta ja hypänneen sotalapsena Ruotsissa ollessaan jopa kirkon katolta.


Tauno Luiron lupaavasti alkanut ura jäi lyhyeksi, parin vuoden kuluttua hän ei enää noussut hyppytorneihin. Sokeritautia ja keuhkotuberkuloosia sairastanut Luiro menehtyi vain 23-vuotiaana lokakuussa 1955. Hänen ennätyshyppynsä säilyi tilastojen kärjessä kymmenen vuotta.


11. maaliskuuta 2017

1958: Väkeä kerrakseen

Hiihdon MM-kisojen 1958 viimeisenä päivänä 9. maaliskuuta Lahden kisastadion pullisteli väen paljoudesta. Varovaisen arvion mukaan paikalla oli reilut 70 000 katsojaa, mutta joissakin lehtijutuissa väkimääräksi arvioitiin yli 100 000. Massat olivat liikkeellä ja se näkyi ja tuntui kisakaupungissa. Vieraiden joukossa nähtiin myös innokas urheilumies ja hiihtäjä presidentti Kekkonen, joka nautti kauniista mutta tuulisesta päivästä kunniavierasaitiossa.

Suomalaisilta mäkikotkilta odotettiin paljon, eikä mikään ihme, sillä uuden tyylin edelläkävijöinä suomalaisten hypyt olivat viime vuosina kantaneet pitkälle ja menestystä oli tullut. Rohkea etunoja ja käsien pitäminen vartalon sivussa – aerodynaaminen tyyli – oli suomalaisten tavaramerkki, jota muut vasta opettelivat. Etunojaa tavallisempi näky oli tornista alas tulevan hyppääjän käsien vienti eteen tai perinteinen käsien heilutus ja räpistely.

”Vankka, kaunis, hallittu ilmalento, alastulo kissamaisen pehmeä.” Näillä sanoilla kuvaili Paavo Noponen radiossa kisan voittajan Juhani Kärkisen ensimmäistä hyppyä. Kärkinen voitti koko kisan ylivoimaisesti kymmenellä pisteellä. Mainiota suomalaismenestystä täydensi Ensio Hyytiän hopeamitali.



9. maaliskuuta 2017

1934: Hiihtäkää lapset, hiihtäkää!

Koululaisten hyvinvoinnista huolehdittiin jo 1920-luvulla. Yksi huolenkantajista oli voimistelunopettaja ja suojeluskuntaupseeri Santeri Hirvonen Kouvolasta. Hän teki vuonna 1926 aloitteen koulujen hiihtolomasta. Mikä olisi parempi vaihtoehto puuduttavalle sisätiloissa puurtamiselle kuin keväthangilla hiihtely!

Aika ei vielä tuolloin ollut kypsä ajatukselle, mutta onneksi se ei kokonaan unohtunut. Toimeen tarttui 30-luvun alkupuolella Lauri ”Tahko” Pihkala, joka tapansa mukaan tarmokkaasti ajoi hiihtoloma-asiaa. Tahkon yhtenä vaikuttimena oli huoli suomalaisten sotilaallisista kyvyistä, joihin myös hiihto talvisodankäynnissä laskettiin. Hiihtoloma osaltaan saattaisi parantaa näitä elintärkeitä taitoja.

Kouluhallitus suhtautui suopeasti Pihkalan esitykseen ja loppuvuodesta 1933 annettiin asetus hiihtolomasta oppikouluihin. Seuraavana vuonna vietettiin ensimmäiset hiihtolomat oppikouluissa ja 1935 kansakouluissa. Eläköön Tahko ja Santeri!

Nykyään koulujen hiihtoloma tunnetaan talviloman nimellä. Sen ajankohta ja pituus ovat suunnilleen samat kuin reilut 80 vuotta sitten. Myös oppilaiden ja epäilemättä opettajien ilo on aivan yhtä suuri kuin 1930-luvulla loman koittaessa. Viikon mittainen tauko koulutyössä, käytti sen sitten hiihtämiseen tai vaikkapa kavereitten kanssa hengailemiseen, on aina paikallaan!


6. maaliskuuta 2017

2011: Siperian kultaa

Suomi kuului ampumahiihdon valtamaihin 1970-luvulle saakka. Entisestä leipälajista tuli kuitenkin talviurheilun murheenkryyni. Vuosien 1981 ja 2011 välillä suomalaiset ampumahiihtäjät saavuttivat vain yhden arvokisavoiton, Paavo Puurusen yllätyskullan MM-kisojen 20 km:llä 2001.

Menestystä sai pitkään odottaa myös Kaisa Mäkäräinen. Kainuun Ristijärveltä lähtöisin oleva, Joensuussa asuva ja Kontiolahdella harjoitteleva ampumahiihtäjä nousi ensi kerran palkintosijalle maailmancupissa joulukuussa 2007. Arvokisoissa tulokset jäivät kuitenkin vaisuiksi, ja erityisen synkästi sujuivat uran ensimmäiset olympiakisat Vancouverissa 2010.  Seuraavana talvena kaikki oli toisin. Mäkäräinen nousi Östersundissa joulukuussa 2010 ensi kerran maailmancup-kilvan korkeimmalle korokkeelle. Kausi huipentui MM-kisoihin Siperian Hanty-Mansijskissa maaliskuussa 2011. Mäkäräinen otti kisat avanneella pikamatkalla hopeaa ja lähti takaa-ajoon 12 sekuntia Saksan Magdalena Neuneria jäljessä. Mestaruus ratkesi viimeisellä ampumapaikalla, kun Neuner otti kaksi sakkokierrosta ja puhtaasti ampunut Mäkäräinen karkasi kultaan.

Siperiasta ajateltiin alkavan Suomen ampumahiihdon uuden kultakauden, mutta aivan näin hyvin ei ole käynyt: Kaisa Mäkäräinen on vuosikausien ajan ollut maan menestynein talviurheilija, mutta arvokisaepäonnesta hän ei ole päässyt eroon. Hanty-Mansijskin takaa-ajokulta on edelleen hänen ainoa mitalinsa kaikkein kirkkainta laatua.

Kuva: Peter Porai-Koshits, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0


5. maaliskuuta 2017

1961: Varamiehestä maailmanmestari

Vähälumisia talvia oli ennenkin. Porkkalan pimeässä ja märässä tammikuussa 1961 valmistautui talven koitoksiin merivartija Kalevi Huuskonen. Ampumahiihtäjä ei ollut päässyt kertaakaan suksille kotikulmilla. Vuokatin leirillä ja kilpailumatkoilla säilyi sentään tuntuma latuun.

Kainuun lumilta aiempina talvina pohjakuntonsa hankkinut Huuskonen lähetettiin varamiehenä Uumajan MM-kisoihin helmikuun lopulla. Tuolloin kisaohjelmassa oli vain yksi henkilökohtainen matka, 20 km. Kalevi Huuskosen MM-edustus ratkesi vasta kisapaikalla, kun hänen ammuntansa näytti olevan kohdallaan.

Kilpailupäivänä tuuli kierteli oikullisesti ja lumi kieppui tähtäimissä. Ampuja toisensa jälkeen kirjautti vähintään kolme sakkominuuttia. Vaikeat olosuhteet hallitsi parhaiten Huuskonen, joka ampui ohi vain kerran. Suksikin luisti paremmin kuin koko talvena, ja tuloksena oli maailmanmestaruus lopulta liki kolmen minuutin erolla seuraaviin. Varamies oli yllättänyt ennakkosuosikit. Täydellisestä onnistumisesta juuri oikealla hetkellä todistaa se, ettei Huuskonen saavuttanut urallaan yhtään SM-mitalia.

Ampumahiihdon ensimmäinen Suomelle voitettu maailmanmestaruus toi Kalevi Huuskoselle myös valinnan Vuoden urheilijaksi 1961.



2. maaliskuuta 2017

1935: Maailmanluokan areena Suomeen

Suomen ensimmäinen iso sisähalli, Helsingin Messuhalli vihittiin käyttöön Kalevalan 100-vuotisjuhlassa 28.2.1935. Suomen Messut oli rakennuttanut hallin näyttelyjen, messujen ja erilaisten yleisötapahtumien pitopaikaksi. Halli oli ennennäkemättömän upea: tilaa oli 7 000 katsojalle ja kaikissa pukuhuoneissa oli suihkut. Kaiken huipuksi ”maailmanmestarit ja muut tähdet” pääsivät omista pukuhuoneistaan kierreportaita pitkin suoraan areenan keskelle.

Ensimmäinen Messuhallissa nähty urheilutapahtuma oli Helsingin Voimailijoiden huhtikuussa järjestämä nyrkkeilykilpailu. Kuukautta myöhemmin vuorossa oli Suomen ensimmäinen ammattilaisnyrkkeilytilaisuus. Illan pääottelussa olivat vastakkain raskassarjalaiset, kotiyleisön suosikki Gunnar Bärlund ja saksalainen Arno Kölblin. Hallin täyttänyt yleisö pääsi juhlimaan Bärlundin tyrmäysvoittoa.

Messuhallin pohjoispäähän rakennettiin vuoden 1952 olympiakisoja varten laajennus. Messuhalleissa järjestettiin olympialaisten voimistelu-, nyrkkeily-, painonnosto- ja painikilpailut sekä koripallon loppuottelut. Vuonna 1975 halli siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen ja tunnetaan nykyisin nimellä Töölön kisahalli.


28. helmikuuta 2017

2001: Katastrofaalista puuhastelua

Helmi-maaliskuun vaihde vuonna 2001 oli suomalaisen huippu-urheilun murroskohta. Maastohiihdon, tuon katajaisen urheilukansan lempilapsen, maine mustui pahemmin kuin koskaan. Kuusi dopingkäryä kotikisoissa oli mittaluokaltaan poikkeuksellinen sensaatio talviurheilun historiassa.

Dopingaiheinen karikatyyri täydentyi pala kerrallaan Lahdessa kilpailtujen MM-hiihtojen aikana ja jälkeen. Ensimmäisenä kärynneen Jari Isometsän kertomus joukkueen ulkopuolisesta dopingin antajasta unohtui nopeasti, kun joukkueen omat lääkärit paljastuivat aineen annostelijoiksi. Janne Immosen mystinen sauvarikko selittyi sillä, että valmennusjohto ei antanut hänen edes hiihtää maaliin käryn pelossa.

Maastohiihtäjien, valmentajien ja lääkäreiden ohella tulisilla hiilillä vaikeroi Hiihtoliiton puheenjohtaja Paavo M. Petäjä, joka pyysi joukkueen ja liiton puolesta koko kansalta anteeksi aiheutettua katastrofaalista häpeää.

Päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö kiteytti koko jupakan olleen vain typerää harrastelijoiden puuhastelua. Kommentti jäi elämään ihmisten mielikuviin, vaikka kyse oli nimenomaan ammattiurheilijoiden, yliopistokoulutettujen lääkäreiden ja liikuntafysiologien yhteistoiminnasta.


25. helmikuuta 2017

2002: Soldier Hollow’n sankari

Salt Lake Cityn talviolympiakisat 2002 olivat vain 22-vuotiaalle Samppa Lajuselle urheilu-uran huipennus. Neljä vuotta aikaisemmin Naganon olympiakisoista saavutuksena oli ollut kaksi hopeaa.

Yhdistetyn henkilökohtainen kilpailu käytiin sunnuntaina 10. helmikuuta. Mäkiosuuden paras oli Jaakko Tallus, jolle Lajunen oli jäänyt hiihtoajassa 53 sekuntia. Lajunen otti Talluksen kiinni ennen puolta matkaa, antoi tälle jonkin aikaa vetoapua ja hiihti Soldier Hollow’n aurinkoiselle hiihtostadionille ylivoimaisena olympiavoittajana Suomen lippu kädessään ja sinertäväksi värjätyt hiukset hulmuten. Tallus sijoittui mainiosti hopealle.

Yhdistetyn joukkuekilpailu käytiin kuusi päivää myöhemmin. Samppa Lajunen oli suomalaisittain loistavasti sujuneen mäkiosuuden paras hyppääjä. Suomella ei ollut hiihto-osuudella vaikeuksia pitää muita takanaan, ja yhdistetyn joukkuekilpailun kultamitali saavutettiin kvartetilla Jari Mantila, Hannu Manninen, Jaakko Tallus ja Samppa Lajunen.  

Ensimmäistä kertaa olympiakisojen ohjelmassa ollut sprinttikilpailu päätti yhdistetyn kilpailutapahtumat Salt Lake Cityssä. Samppa Lajunen lähti mäkiosuuden voittajana ensimmäisenä ladulle ja varmisti seuraavana päivänä, 22. helmikuuta 2002, kolmannen olympiakultansa erinomaisella hiihdolla.


Samppa Lajunen on yhdistetyn olympiahistorian menestynein urheilija mitalien määrällä mitattuna. Lajunen lopetti uransa keväällä 2004 vain 24-vuotiaana keskittyäkseen kauppatieteen opintoihinsa Jyväskylän yliopistossa.


23. helmikuuta 2017

1922: Holmencollin

Holmenkollenin 50 kilometrin hiihtokilpailun voittajaa pidettiin 1900-luvun alussa hiihdon epävirallisena maailmanmestarina. Vuoteen 1922 saakka mestarit tulivat joka kerta isäntämaasta. Mäkisissä metsiköissä risteilleillä laduilla norjalaishiihtäjät olivat omimmillaan – toisin kuin esimerkiksi tasamaahiihtoon tottuneet suomalaiset.

Helmikuussa 1922 ”Kollenin” 50 kilometrille lähti kolme suomalaista: Anton Collin, Tapani Niku ja Taavi Kujala. Nikun arveltiin hyvänä päivänään voivan hätyytellä kärkeä, mutta ennakkosuosikkeihin häntäkään ei luettu. Voittajaksi povattiin vahvimmin Thorleif Haugia, joka oli voittanut kilpailun kolmella edellisellä kerralla.

Haugin kohtaloksi koitui epäonnistunut voitelu. ”Skikongen” oli 20 kilometrin kohdalla jäänyt jo 11 minuuttia kärjestä, jossa kovinta vauhtia piti yllättäen Collin. Kun jälkimmäisellä puoliskolla ähtäriläisen tahtiin pystyi vastaamaan vain Niku, juhlivat suomalaiset kymmenien tuhansien katsojien harmiksi kaksoisvoittoa. Tarinan mukaan liput vedettiin maansurun merkiksi puolitankoon läpi Norjan.

Anton Collin



21. helmikuuta 2017

1919: Jääpallohistoriaa

Suomen talvikisat, pienimuotoiset talvilajien ”olympialaiset” järjestettiin Helsingissä 15.–24.2.1919. Tapahtuma oli ensimmäinen itsenäistyneen maan isännöimä kansainvälinen urheilutapahtuma. Osallistujia oli yli 400 ja Suomen lisäksi urheilijoita saapui Ruotsista ja Norjasta. Lajeina olivat hiihto, mäkihyppy, pikaluistelu, taitoluistelu, ratsastus, ampumaurheilu, sotilasurheilu ja jääpallo.

Jääpallo-ottelut pelattiin Töölön Pallokentällä, Bolliksella. Ensimmäisessä Uppsalan IFK ja Viipurin Sudet taistelivat Polyteknikkojen kiertopalkinnosta. Tämän ottelun suomalaiset hävisivät 4–1. Seuraavaksi jäälle pääsivät Åbo Simklubbenin ja Kiffenin naisjoukkueet ystävyysottelussa, joka päättyi tasapeliin 1–1.

Viimeisenä pelattiin itsenäisen Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen jääpallomaaottelu Ruotsia vastaan. Joukkueen rungon muodostivat Viipurin Susien pelaajat, ja sitä täydensivät HIFK:n Harald Nyström, Kiffenin Lars Schybergson ja HJK:n Niilo Tammisalo.

Pelin alkaessa katsomossa jännitti yli 5000 katsojaa ja heidän joukossaan valtionhoitaja C.G.E. Mannerheim, joka oli myös koko tapahtuman suojelija. Ottelu päättyi selvänumeroisesti Suomen voittoon 4–1. Hyvä tulos sai suitsutusta lehdistöltä ja sitä kuvattiin ”yhdeksi upeimmista suomalaisten urheilijoiden saavutuksista”.




19. helmikuuta 2017

2014: Miesten parisprintin olympiavoitto Suomeen

Parhaimmillaan jopa 1,03 miljoonaa suomalaista seurasi samaa televisiolähetystä 19. helmikuuta 2014. Käynnissä oli Sotšin olympialaisten miesten parisprintin finaali, jossa Suomea edustivat Iivo Niskanen ja Sami Jauhojärvi.

Viestistä ei puuttunut dramatiikkaa. Ankkuriosuudella voitosta taistelivat Jauhojärven lisäksi Saksan Tim Tscharnke sekä Venäjän Nikita Kriukov. Loppukirin alkaessa Jauhojärvi ja Tscharnke kolaroivat, minkä seurauksena saksalainen kaatui. Taistelua olympiavoitosta jatkoivat nyt Suomi ja Venäjä. Jauhojärvi pisti kaiken peliin ja hiihti ensimmäisenä maaliin, ja tv-lähetyksen selostajat puhkesivat hurjaan huutoon.

Riemua hillitsi hieman Tscharnken kaatumiseen johtaneesta tilanteesta Saksan Suomea vastaan tekemä protesti, jonka tuomarineuvosto kuitenkin hylkäsi. Jauhojärven ja Niskasen kultamitali oli nyt lopullisesti varmistunut ja Suomi voittanut olympiakultaa talviolympialaisissa ensimmäistä kertaa 12 vuoteen. Iloa lisäsi myös Aino-Kaisa Saarisen ja Kerttu Niskasen aiemmin samana päivänä hiihtämä naisten parisprintin hopea.


17. helmikuuta 2017

1989 Ylivoimaiset naiset

Hiihdon MM-kisat Lahdessa 1989 eivät olisi paremmin voineet alkaa: ensimmäinen hiihtomatka oli naisten kympin perinteinen ja heti kolmoisvoitto Suomeen. Voittajaksi selviytyi Marja-Liisa Kirvesniemi, Pirkko Määttä otti hopeaa ja Marjo Matikainen pronssia. Eikä menestys jäänyt tähän, niin vauhdikasta oli suomalaisnaisten meno!

Muutamaa päivää myöhemmin vuorossa oli viisi kilometriä pitempi matka myöskin perinteiseen tyyliin. 15 kilometriä hiihdettiin nyt ensimmäistä kertaa arvokisoissa. Myös muut kuin suomalaiset hiihtäjät kritisoivat matkojen samankaltaisuutta. Suomalaisista kisaan osallistuivat Tuulikki Pyykkönen, Pirkko Määttä, Marjo Matikainen ja Marja-Liisa Kirvesniemi.

Hiihto oli alusta lähtien kahden naisen kaksintaistelu. Marjo Matikainen lähti matkaan numerolla 37 ja Marja-Liisa Kirvesniemi hyvissä takaa-ajoasemissa numerolla 41. Marjon etumatka oli enimmillään 12 sekuntia, mutta sekunti sekunnilta Marja-Liisa otti kiinni. Kiri ei kuitenkaan riittänyt, vaan Marjo voitti ja eroa oli maalissa tasan kaksi sekuntia. Tulostaulun näkymä ilahdutti suomalaiskatsojia: 1. Matikainen, 2. Kirvesniemi, 3. Määttä. Tuulikki Pyykkönen sijoittui hienosti kuudenneksi.


13. helmikuuta 2017

1984: Marja-Liisa

Marja-Liisa Hämäläinen voitti Sarajevon olympiakisoissa 1984 kaikki naisten henkilökohtaiset hiihtomatkat. Kukaan muu suomalaishiihtäjä ei ole yltänyt samaan saavutukseen.

Simpeleessä maatalon tyttärenä kasvanut Hämäläinen oli ennen Sarajevoa kilpaillut jo neljästi arvokisoissa. Henkilökohtaisilta matkoilta paras saavutus oli toistaiseksi vasta 11:s sija. Viestin MM-kultaa hän sai Lahdessa 1978, mutta tuolloinkin oma hiihto jäi pettymykseksi.

Merkkejä paremmasta alkoi näkyä keväällä 1983. Hämäläinen voitti Lahden laduilla ensimmäisen kerran maailmancupin osakilpailun ja kauden päätteeksi hän juhli maailmancupin kokonaiskilpailun voittoa.

Sarajevon olympialaduille Marja-Liisa Hämäläinen lähti ennakkosuosikkina, mutta aiempien arvokisojen epäonnistumiset kaihersivat ainakin suomalaisyleisön mielessä. Kisojen ensimmäinen kilpailulaji, naisten 10 km:n hiihto, oli kuitenkin Hämäläisen hallinnassa alusta loppuun. Kultamitali sai kahden päivän kuluttua seurakseen toisen 5 km:n kisasta, ja samalla Marja-Liisa Hämäläisestä tuli ensimmäinen kaksi olympiakultaa voittanut suomalaisnainen.

Ja kun kultasuoni oli löytynyt, mitalikokoelma täydentyi edelleen. Viestipronssi oli vain välipala ennen ensimmäistä kertaa olympiahistoriassa hiihdettyä 20 km:n kilpaa. Tunnustelevien alkukilometrien jälkeen Marja-Liisa Hämäläinen otti jälleen kisan kärkipaikan ja saapui maaliin kolminkertaisena olympiavoittajana.


12. helmikuuta 2017

1992: Ihmepoika

Mäkihypyn maailma mullistui syksyllä 1991. Neljä vuosikymmentä vallalla ollut hyppytyyli vanhentui hetkessä. Sukset tiukasti vierekkäin hyppäämällä ei enää pärjännyt, kun suksensa v-asentoon levittäneet hyppääjät liitelivät aivan eri metreille.

Tyylin vaihtaminen onnistui parhaiten nuorilta mäkimiehiltä. Vasta 16-vuotias Toni Nieminen oppi uuden tyylin salat ensimmäisten joukossa. Joulukuun alussa 1991 hän otti Thunder Bayssa ensimmäisen maailmancupin osakilpailuvoittonsa ja hallitsi suvereenisti vuodenvaihteen mäkiviikkoa.

Albertvillen olympiakisojen normaalimäen kilpa käytiin 9.2.1992 Courchevelin nopeakeulaisessa hyppyrissä. Harjoituksissa Niemisellä oli ollut vaikeuksia mutta itse kisassa hyppy alkoi löytyä ja tuloksena oli olympiapronssi. Nuori mies tiesi pystyvänsä parempaan. Suurmäen profiilikin sopi hänelle. Joukkuekilpailussa Nieminen liiteli pisimmälle molemmilla kierroksilla. Suomen kultamitalin myötä 16-vuotiaasta lahtelaisesta tuli historian nuorin talvilajien olympiavoittaja. Pohjoismaisten hiihtolajien kultamitalisteista hän on edelleen nuorin.

Kaksi päivää myöhemmin, 16. helmikuuta 1992, Toni Nieminen hyppäsi ylivoimaisesti suurmäen olympiakultaa.


9. helmikuuta 2017

1974: Falunin suksikatastrofi

Kesällä 1973 Ramsaussa leireillyt Suomen hiihtomaajoukkue sai vieraita suksitehdas Kneisslilta. Tuomisinaan itävaltalaisilla oli suksia, joiden he väittivät olevan hiihdon tulevaisuus. Suomalaiset eivät ottaneet paksuja ja kömpelönnäköisiä ”muovipöliköitä” vakavasti, ja Kneisslin miehet naurettiin leiriltä ulos. Hiihtoliiton ja suomalaisen suksiteollisuuden väliset sopimukset olisivat tosin joka tapauksessa estäneet mahdolliset kokeilut.

Kaikki eivät nauraneet. Kun elämänsä kunnossa ollut Juha Mieto valmistautui seuraavana talvena Falunin MM-hiihtojen 30 kilometrille, hän näki kilpakumppaninsa Thomas Magnussonin käsissä kaksi suksiparia, joista toiset erottuivat sekä väritykseltään että materiaaliltaan. Kyse oli Kneisslin uusista lasikuitusuksista, parannetusta mallista edellisen kesän prototyypistä. Näillä suksilla ruotsalainen myös lähti kisaan.

Kilpailu käytiin raskaassa vesikelissä, jossa Kurikan jätin arvioitiin olevan omaa luokkaansa. Maalissa Magnusson oli kuitenkin lähes minuutin hartiavoimin töitä paiskonutta suomalaista nopeampi. Sukset ratkaisivat: Miedon hopea jäi kehnosti menestyneen Suomen joukkueen parhaaksi saavutukseksi Falunissa.


6. helmikuuta 2017

1936: Tekohampaat taskussa olympiavoittoon

Garmisch-Partenkirchenin vuoden 1936 talviolympialaisten 4 x 10 kilometrin viestihiihtoon liittyy yksi suomalaisen olympiahistorian uskomattomimmista tarinoista. Suomen joukkueessa hiihtivät Sulo Nurmela, Klaes Karppinen, Matti Lähde ja Kalle Jalkanen.

Ankkurina hiihtänyt Kalle Jalkanen lähti viimeiselle osuudelle toisena. Kilpailua johtaneella Norjan Bjarne Iversenilla oli 82 sekunnin etumatka. Jalkasen tiedettiin olevan hyvässä kunnossa ja Suomen menestykseen uskottiin. Eikä aikaakaan, kun Jalkanen tavoitti Iversenin ja tempaisi tästä ohi. Jalkanen tunsi olonsa ohituksen jälkeen uupuneeksi. Hän veti seuraavaa alamäkeä lasketellessaan henkeä ja sylkäisi ladun varteen – myös tekohampaansa. Köyhän työmiehen ei kuitenkaan auttanut jättää arvokkaita hampaita hankeen ja niinpä Jalkanen jarrutti ja palasi etsimään niitä. Samalla hetkellä Iversen hiihti suomalaisen ohitse uudelleen kilpailun johtoon.

Hampaat löytyivät, mutta eivät lumisina tuntuneet istuvan suuhun. Jalkanen työnsi ne taskuunsa, lähti uudelleen takaa-ajoon ja onnistui kuin onnistuikin ohittamaan norjalaisen vielä toistamiseen. Jalkanen saapui ensimmäisenä maaliin ja Suomi voitti viestihiihdon olympiakultaa. Voittojoukkueen ankkuri otti maalissa vastaan onnitteluita hampaat vielä taskussaan.


2. helmikuuta 2017

1999: Alppimaa Suomi

Suomen miehet ovat saavuttaneet alppihiihdon MM-kisoissa yhden mitalin. Vuosi oli 1999, paikkana Yhdysvaltain Vail, lajina pujottelu, mitalin värinä heti kulta – ja suksilla Kalle Palander.

Ennen Vailin MM-kisoja paras suomalaissaavutus alppihiihdon arvokisoissa oli Janne Leskisen neljäs sija supersuurpujottelussa MM-kisoissa 1996. Palander puolestaan ehti herätellä toiveita sijoittumalla pujottelun kärkikymmenikköön Naganon olympiakisoissa 1998.

Kalle Palander, 21-vuotias Tornion poika, laski kisojen viimeisen lajin pujottelun avauskierroksella seitsemänneksi nopeimman ajan. Eroa kisaa johtaneeseen Norjan Lasse Kjusiin jäi 0,78 sekuntia. Toisen laskunsa Palander pujotteli huikealla itseluottamuksella. Vielä viimeisellä portilla suksi oli livahtaa väärältä puolelta, mutta taito ja onni toivat suomalaiselle kisan nopeimman ajan. Historiallinen maailmanmestaruus varmistui, kun Kjus hävisi toisella kierroksella Palanderille 0,89 sekuntia. Kalle Palander oli maailmanmestari 0,11 sekunnin turvin.


31. tammikuuta 2017

1987: Havuja… Perkele!

Marjo Matikaisen ensimmäinen MM-kulta muistetaan yllättäen sanoista: ”Havuja… Perkele!”

Naisten 5 km perinteinen matka hiihdettiin Oberstdorfissa 16.2.1987 huonossa kelissä. Taivas oli pilvessä ja lumi märkää. Juuri ennen kisaa tavoitettu Marjo Matikainen ilmoitti lähtevänsä taistelemaan, mutta olemus oli kireä. Keli arvelutti.

Matikainen starttasi lähtönumerolla 43. Vahvoin työnnöin hän lähti matkaan. Odotusten mukaisesti märkä lumi paakkuuntui suksen pohjiin. Väliaikapiste läheni. Matikainen ei kuullut väliaikatietoja, vaan huusi: ”Havuja… !” Suomen taustajoukot heittivät niitä ladulle. Matikainen hiihti varovasti havukasan yli puhdistaen suksensa, jatkoi matkaa laskuosuudelle, ja sitten: ”Perkele!” Napakasti, ärsyyntyneenä ja selvästi. Tätä ei Matikaisen, aina korrektin ja hyväntuulisen naishiihtäjättären suusta osattu odottaa.

Aika maalissa oli 14.45,7. Voittajaa onniteltiin, mutta Matikainen oli epäileväinen. Turhaan. Kultatili oli avattu; havujen, perkeleen tai ehkä sittenkin naisen voimalla. Miksi hän sitten kiroili? Selitys kenties vilahtaa tv-kuvan reunassa: toinen kasa havuja tempaistiin Matikaisen eteen, juuri kun tärkeä lasku oli alkamassa…


29. tammikuuta 2017

2005: ”En usko ennen kuin näen”

Susanna Pöykiö aloitti Suomen naisten yksinluistelussa ainutlaatuisen menestyksen vuosikymmenen luistelemalla vihdoin kauan odotetun arvokisamitalin Torinon EM-kisoissa 29. tammikuuta vuonna 2005.

Pöykiön kauden 2004–05 lyhytohjelman koreografia oli tehty mahtipontiseen Camille Saint-Saënsin musiikkiin Henry VIII. Pöykiö teki tarkan ja loppuun asti viimeistellyn suorituksen, joka nosti hänet kolmanneksi heti Venäjän Slutskajan ja Ukrainan Liashenkon jälkeen.

Vapaaohjelmaan Pöykiö lähti kuuman ryhmän ensimmäisenä. Tilanne oli jännittävä, olihan suomalainen kiinni historiallisessa mitalissa. Vapaaohjelman musiikkina oli Nino Rotan romanttinen Romeo ja Julia. Musiikin kaunis ja rauhallinen sointi sopi upeasti Pöykiön herkkään olemukseen ja taitavaan luisteluun. Hän sai pisteet, jotka näyttivät riittävän pitkälle. Tuuletuksia ei kuitenkaan ohjelman jälkeen nähty, sillä luistelija itse epäili mitalin karanneen viimeisten hyppyjen helpotuksiin.

Tuomarit arvostelivat suorituksen toiseksi parhaaksi ja yllättynyt Pöykiö sai pujottaa kaulaansa hopeaa. ”En osaa ajatella tehneeni historiaa. Olen niin onnellinen, että en löydä sanoja sitä kuvailemaan”, hän kertoi tapahtuneesta Turun Sanomille.


24. tammikuuta 2017

1950: Norjalaiset on lyöty!

Hiihtourheilun kotimaassa Norjassa yhdistetyn arvostus ylitti kaikki muut kilpailumuodot. Norjalaiset olivat hallinneet lajia olympiakisoissa aina vuoteen 1948 saakka, jolloin 21-vuotias Heikki Hasu voitti olympiakultaa St. Moritzissa.

Vuoden 1950 MM-kisat järjestettiin Lake Placidissa. Norjalaisten vakaa aikomus oli ottaa yhdistetyn lajivaltikka takaisin. Koko kisa oli kuitenkin vaakalaudalla: avajaismarssi järjestettiin vihreällä nurmikentällä. Mäkihyppyä varten lunta oli saatu kaavittua, mutta laduista ei ollut tietoakaan. Pohjoismaat uhkasivat jopa vetäytyä MM-kisoista, kunnes ratkaisu löytyi. Kilpailijat ja kisakalusto ajettiin busseilla Rumfordiin, lähes 400 kilometrin päähän naapuriosavaltion puolelle.

Yhdistetyn mäkiosuus hypättiin ensin Lake Placidissa. Heikki Hasu venytti jokaisella kolmesta hypystään kelpo tuloksen 62 metriä, mutta edelle pääsi koko Norjan nelikko. Kärkipaikan ottaneen Simon Slåttvikin ja Hasun välille kertyi eroa yli 15 pistettä. Pitkän bussimatkan takia hiihto-osuus kisattiin vasta kaksi päivää mäkiosuuden jälkeen. Ladulla Heikki Hasu oli pitelemätön ja MM-kulta heltisi 3,2 pisteen erolla. Norjalaiset hiihtokuninkaat oli lyöty lempilajissaan toistamiseen.


18. tammikuuta 2017

1979: Savolaiset Euroopan eliitissä

Pienen savolaiskaupungin seura Pieksämäen NMKY nousi ryminällä suomalaisen lentopallon huipulle 1970-luvulla. Joukkueen tunnetuimmat tähdet olivat yleispelaaja Jouni Parkkali ja passari Jouko Juvonen, mutta tärkein hahmo menestyksen takana oli tulisieluinen valmentaja Reino Kosonen, joka iskosti miehistöönsä Suomen kentillä ennennäkemättömän harjoitusinnon.

Kotimaan kuviot kävivät savolaisille pian ahtaiksi, ja katseet suunnattiin rohkeasti Eurooppaan. Alkuvuodet menivät vielä opetteluun: keväällä 1977 Pieksämäki isännöi Euroopan mestarien cupin lopputurnauksen mutta ilman omaa joukkuetta, joka putosi karsinnoissa. Uurastus palkittiin viimein 1979: PNMKY eteni neljän joukkueen lopputurnaukseen Brysseliin kukistamalla Itä-Berliinin Dynamon, sveitsiläisen Bielin ja ratkaisukierroksella ruotsalaisen Lidingön. Sama menestys toistui kahtena seuraavana kautena: vuonna 1980 Namika raivasi tiensä neljän parhaan joukkoon Ankaraan ja 1981 Palma de Mallorcaan.

Pieksämäen tarina osoittaa, että raa’alla työllä ja luovalla hulluudella voidaan pienistäkin ympyröistä ponnistaa pitkälle – ainakin tiettyyn rajaan asti. PNMKY jäi kolmessa lopputurnauksessaan aina viimeiseksi hävittyään jokaisen ottelunsa. Yhtä kaikki tämä on yhä parasta mitä suomalaisseurat ovat suurissa palloilulajeissa konsanaan saaneet aikaan.


16. tammikuuta 2017

1965: Flying Finn alppiteillä

Ranskan merialpeilla ajettava Monte Carlon ralli kuuluu maailman tunnetuimpiin urheilutapahtumiin. Kilpailijat ovat usein joutuneet toteamaan, miten vuoristoteillä yllättää liukas keli tammikuussa. Vuoden 1964 Monte Carlon rallissa neljänneksi sijoittunut Timo Mäkinen varautui seuraavan talven kisaan huolellisesti. Suomalaisvalmisteiset nastarenkaat antoivat kilpailuetua ja talvitestit kotimaassa kasvattivat itseluottamusta.

Timo Mäkinen nousi rallimaailman huipulle englantilaisen Mini Cooperin ratissa. Mäkinen ja punainen Mini eivät antaneet muille mitään mahdollisuuksia Monte Carlon rallissa 1965. Kevytrakenteinen, etuvetoinen Mini puski vauhdilla läpi kinosten, joissa kilpailijat junnasivat keskimoottorisilla urheiluautoillaan. Muiden hiljentäessä alppiteiden serpentiineissä kävelyvauhtiin Mäkinen lennätti Miniä hurjissa sivuluisuissa.

Aikatarkastusasemien toimitsijoita oli vielä kahvilla, kun Mäkinen ja kartanlukija Paul Easter jo saapuivat: kokeneet kisajärjestäjät eivät uskoneet kenenkään pystyvän niin nopeaan ajoon lumen tukkimilla teillä. Kisaan lähteneistä 237 autokunnasta vain 35 pääsi maaliin. Voittaja Timo Mäkinen ajoi reitin 13 minuuttia nopeammin kuin pahin kilpailija.


14. tammikuuta 2017

2006: Peruslyönneillä voittajaksi

Kroatialainen Mario Ančić potki suivaantuneena varustekassiaan pelin tauottua Aucklandin tennisareenalla tammikuussa 2006. Jarkko Niemisen yksinkertainen peruspeli oli jättänyt siihen asti ATP-turnauksen kaikki erät voittaneen kroaatin aseettomaksi finaalin ensimmäisessä erässä.

Jarkko Nieminen oli asettanut vuoden päätavoitteekseen ATP-turnauksen voittamisen. Jo tammikuun neljäntenätoista päivänä hän oli vain erävoiton päässä tavoitteen toteutumisesta.

Juniorinakin taitoja väläytellyt Suomen tenniksen ykköspelaaja nousi tasaisesti kohti maailman huippua 2000-luvun alusta alkaen. Erinomainen enne menestykselle oli voitto huippupelaaja Andre Agassista Ranskan avoimissa huhtikuussa 2005.

Aucklandin finaalin toinen erä alkoi nihkeästi, kun Ančić sai jo murtopallon 3-1:een. Nieminen skarppasi, tasoitti ja jatkoi taktiikkansa mukaisesti pitkillä peruslyönneillä kohti vääjäämätöntä voittoa. Näin Jarkko Niemisestä tuli kaikkien aikojen ensimmäinen ATP-turnauksen voittanut suomalainen.

Niemisen vahvat otteet jatkuivat koko kevään ja hän nousi tenniksen ATP-rankingin 13. sijalle, uransa parhaalle, heinäkuussa 2006.

Kuva: Dmadeo, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0